Elämässä on vaiheita ja sitten on vaiheita. Toiset kestävät pidempään, toiset tähdenlennon ja toisista alkaa uusi elämä. Olen kirjoittanut tätä blogia vuodesta 2008 ja näinkin vähillä kirjoituksilla tämä on ollut henkireikäni ja ystäväni jolle olen ainakin voinut kuvitella kertovani kaiken jos eivät voimat ole riittäneet sen suureellisempaan toimintaan.
Alkuvaiheessa kirjoitin asioista joita en uskaltanut koskaan sanoa ääneen, sitten kirjoitin asioista joita en uskaltanut edes ajatella. Nyt kun luen vanhoja tekstejä, en edes ymmärrä mitä niin hirveää siinä kaikessa oli. Asiat olivat toki karmeita mutta suurin osa jäi aina kirjoittamatta kun kantti loppui kesken ja kaikesta siitä suuresta uhosta jäi vain pieni surkea puro.
Vuoteen 2008 verrattaessa olen jo moneen kertaan syntynyt uudelleen ja päätynyt elämässä hyvin erikoiseen tilanteeseen. Vaikka elämäntilanteeni ei oikeastaan ole muuttunut, työni ei ole muuttunut, ihmiset ympärillä eivät ole kauheasti vaihtuneet. Olen saanut jalat alleni, eikä minua enää niin hirvittävästi pelota. Elämä ei ole enää kauhunhetkestä toiseen tarpomista vaan olen päässyt sinne minne olen aina halunnutkin.
En koskaan päässyt terapian kolmannelle vuodelle ja tällä hetkellä minusta tuntuu että en edes halua. Aika on tehnyt tehtävänsä, ja olen saanut rauhoittua omalla ajallani ja omilla ehdoillani. Kova koulu siinä tosin on ollut, kuinka pystyy sanomaan itselleen että tänään en jaksa ja huomenna haluan oikeasti vaan maata sohvalla? Aivan kauheaa, mutta kyllä se on sen arvoista. Minun ei tarvitse revetä joka paikkaan, minun ei tarvitse olla aina läsnä ja maailma ei hajoa vaikka minä en olisikaan siellä. Joskus minä olen tässä. Oikeastaan minä olen tässä aika usein.
Kärsin yhä ongelmista syömisen kanssa, kun nukkuu huonosti, tai kun on huono päivä, tai ihan mikä syy vaan, niin olen syömättä. Ruoka ei maistu enkä minä halua syödä. Yök. Pitäisi pitää kaapissa aina suklaakeksejä, niillä saa joskus nälän aikaiseksi kun syö riittävän monta. Suklaakeksejä ja purkkikermavaahtoa, kuka nyt sellaisesta kehtaisi kieltäytyä?
Tiellä on monta päätepistettä. Minä kasvatin itseni melkein ihmiseksi huomattavan lyhyessä ajassa ja nyt joudun miettimään mitä tästä elämästä haluan. En enää tiedä onko tämä elämäni se minkä haluan jatkuvan ikuisesti vai odottaako tuolla aivan jossain muualla kaikki se mitä olen huomannut haluavani. En ole enää ollenkaan se ihminen joka luulin olevani. Enkä enää yhtään ihmettele miksi silloin joskus oli niin huono olo.
Pienistä puroista muodostuu mahtavia koskia, ja oli se homma ymmärtää että siellä purossa on ihan samanlaista vettä kuin siellä koskessa. Toisessa on vain enemmän pisaroita mutta ei se siitä silti sen huonompaa tee.
Tosin usein vaan ajattelen, että olen vain tullut vanhaksi. Elämässäni ei ole ollut mitään niin ihanaa kuin vanhentuminen. Nyt on niin hyvä.
Kiitokset lukemisesta ja ihanaa elämää sinnekin!
keskiviikko 28. syyskuuta 2011
tiistai 15. maaliskuuta 2011
Väsymisestä ja toipumisesta
Olipa kerran eräs kaunis talvipäivä kun minut kutsuttiin kuulemaan suuria ja vakavia uutisia. Huono tilaustilanne oli osunut kohdalleni ja se oli sitten minun vuoroni lähteä. Täydellisesti puskan takaa tullut ilmoitus vei jalat kirjaimellisesti alta ja sairastin 9 viikon flunssan kaikkine mahdollisine jälkitauteineen.
Ensimmäistä kertaa elämässäni taisin olla onnellinen siitä että työni päättyisivät ja saisin sitä kauan kaivattua aikaa mutta samalla tästä seuraisi tietysti rahojen loppuminen ja nälkään nääntyminen ennenkuin ehtisin edes kissaa sanoa. Sairastellen meni koko neuvottelu- ja irtisanomisaika ja toipuessa sairastelusta en enää edes muista montako viikkoa.
Helmikuussa aika tuntui pysähtyvän. Olin yhtäkkiä ehkä nukkunut yöni, syönyt aamupalaa ja aurinko paistoi. Ihmettelin kuinka voi olla tiistai kun normaalisti olisi jo lauantai ja koko viikko olisi ohi ja pelättäisiin jo maanantaita. Kun ei ollut enää kiire niin minulla olikin aikaa. Kauan siinä sitten kestikin. Olen ollut kotona 14 viikkoa ja nyt alkaa tuntua että pulssini on laskenut normaalille tasolleen. En ole enää hengästynyt kun menen nukkumaan enkä panikoi pääasiallisesti kun silmäni ovat auki. Olen toki huolestunut rahatilanteestani ja mietin kuinka tästä selvitään mutta tällä hetkellä minä olen oikeasti se tärkein.
Mietin yhtenä iltana että mitä kaikkea jäisin kaipaamaan jos kotini palaisi maan tasalle. Valokuvia, sohvaa, sänkyä ja päiväkirjaa. En mitään maallista jos olisi sattunut henkilövahinkoja. En mitään, jos olisimme kaikki kunnossa ja vakuutuksesta saisi asuntolainan pois. Jos mikään ei oikeasti ole tärkeämpää kuin puutarhanhoito niin miksi sen menettämistä murehtii enemmän kun on oikeasti tarpeen? Miksen miettisi sitä kuinka voisi oikeasti elää mukavasti ja olla onnellinen?
En osaa sanoa kuinka oloni voi olla juuri tänään (ja mahdollisesti jatkossakin) näin hyvä. Miten koen jaksavani ja haluan jopa nousta ylös sängystä ja joskus jopa ruoka maistuu. Maagiset 14 viikkoa ilman jatkuvaa itsensä pakottamista, juoksua, säätämistä ja väsymystä ovat ilmeisesti vaikuttaneet positiivisesti.
Tiesin alusta alkaen että töistä pois jääminen on lähes parasta mitä minulle on koskaan sattunut. Vaikka tilanne tulikin yllättäen ja muuttui todella rumaksi, oli väsymykseni jo sillä tasolla että en olisi itsekään paljoa pidempään jaksanut. Jos olisin jäänyt väsymyksestä sairaslomalle niin en usko että omatuntoni olisi antanut minun olla kotona niin kauaa kuin tilanne vaatii sen lisäksi että töiden kummitellessa taustalla tilanne ei olisi pitkälläkään lomalla parantunut kunnolla.
Olen kovin pahoillani kaikista niistä kirjoitusvirheistä mitä tämä teksti sisältää mutta en jaksa stressata siitä tänään yhtään. Tuolla pihalla paistaa aurinko ja toivon niin koko sydämeni pohjasta että muutkin uskaltaisivat suhtautua potkuihin ja töiden lopettamiseen samalla tavalla kuin minä tähän tilanteeseen. Tänään elämä on juuri niin ihanaa kuin se vain voi minun tilanteessani olla.. Mutta uskallan toivoa että vielä joskus, jos vain jaksan olla kärsivällinen, elämä saattaa oikeasti olla mukavaa. Saan toki paniikin kun sanon tämän ääneen ja mietin että pilasinko mahdollisuuteni kuten tähdenlennon kanssa.. Toiveitaan ei saa sanoa ääneen, saako?
Katsotaan :)
Ensimmäistä kertaa elämässäni taisin olla onnellinen siitä että työni päättyisivät ja saisin sitä kauan kaivattua aikaa mutta samalla tästä seuraisi tietysti rahojen loppuminen ja nälkään nääntyminen ennenkuin ehtisin edes kissaa sanoa. Sairastellen meni koko neuvottelu- ja irtisanomisaika ja toipuessa sairastelusta en enää edes muista montako viikkoa.
Helmikuussa aika tuntui pysähtyvän. Olin yhtäkkiä ehkä nukkunut yöni, syönyt aamupalaa ja aurinko paistoi. Ihmettelin kuinka voi olla tiistai kun normaalisti olisi jo lauantai ja koko viikko olisi ohi ja pelättäisiin jo maanantaita. Kun ei ollut enää kiire niin minulla olikin aikaa. Kauan siinä sitten kestikin. Olen ollut kotona 14 viikkoa ja nyt alkaa tuntua että pulssini on laskenut normaalille tasolleen. En ole enää hengästynyt kun menen nukkumaan enkä panikoi pääasiallisesti kun silmäni ovat auki. Olen toki huolestunut rahatilanteestani ja mietin kuinka tästä selvitään mutta tällä hetkellä minä olen oikeasti se tärkein.
Mietin yhtenä iltana että mitä kaikkea jäisin kaipaamaan jos kotini palaisi maan tasalle. Valokuvia, sohvaa, sänkyä ja päiväkirjaa. En mitään maallista jos olisi sattunut henkilövahinkoja. En mitään, jos olisimme kaikki kunnossa ja vakuutuksesta saisi asuntolainan pois. Jos mikään ei oikeasti ole tärkeämpää kuin puutarhanhoito niin miksi sen menettämistä murehtii enemmän kun on oikeasti tarpeen? Miksen miettisi sitä kuinka voisi oikeasti elää mukavasti ja olla onnellinen?
En osaa sanoa kuinka oloni voi olla juuri tänään (ja mahdollisesti jatkossakin) näin hyvä. Miten koen jaksavani ja haluan jopa nousta ylös sängystä ja joskus jopa ruoka maistuu. Maagiset 14 viikkoa ilman jatkuvaa itsensä pakottamista, juoksua, säätämistä ja väsymystä ovat ilmeisesti vaikuttaneet positiivisesti.
Tiesin alusta alkaen että töistä pois jääminen on lähes parasta mitä minulle on koskaan sattunut. Vaikka tilanne tulikin yllättäen ja muuttui todella rumaksi, oli väsymykseni jo sillä tasolla että en olisi itsekään paljoa pidempään jaksanut. Jos olisin jäänyt väsymyksestä sairaslomalle niin en usko että omatuntoni olisi antanut minun olla kotona niin kauaa kuin tilanne vaatii sen lisäksi että töiden kummitellessa taustalla tilanne ei olisi pitkälläkään lomalla parantunut kunnolla.
Olen kovin pahoillani kaikista niistä kirjoitusvirheistä mitä tämä teksti sisältää mutta en jaksa stressata siitä tänään yhtään. Tuolla pihalla paistaa aurinko ja toivon niin koko sydämeni pohjasta että muutkin uskaltaisivat suhtautua potkuihin ja töiden lopettamiseen samalla tavalla kuin minä tähän tilanteeseen. Tänään elämä on juuri niin ihanaa kuin se vain voi minun tilanteessani olla.. Mutta uskallan toivoa että vielä joskus, jos vain jaksan olla kärsivällinen, elämä saattaa oikeasti olla mukavaa. Saan toki paniikin kun sanon tämän ääneen ja mietin että pilasinko mahdollisuuteni kuten tähdenlennon kanssa.. Toiveitaan ei saa sanoa ääneen, saako?
Katsotaan :)
torstai 9. joulukuuta 2010
Irtiotto
Mitä jos minusta tulisi onnellinen vuonna 2011? Mitä jos minä olisin rentoutunut ja hyvinvoiva vuonna 2011? Mitä jos minun olisi hyvä olla ja elämä olisi mukavaa vuonna 2011?
Pelkkä ajatus saa voimaan pahoin kun mietin kuinka suuri hyppy tuntemattomaan se olisi. Toisaalta, en pysty ymmärtämään miksi vanhasta pitää pitää kiinni niin kovaa kun tietää että siitä ei seuraa mitään hyvää. Tuntematon hyvä on aina kauheampi vaihtoehto kuin tunnettu paha, siitä selviää minkä tietää.
Mitä jos lupaisin itselleni että tämä päättyy nyt tähän? Minun ei enää tarvitse, aina ei voi jaksaa ja että minullakin on oikeus olla jotain aivan muuta? Ei ole mitään järkeä enää tässä vaiheessa jäädä istumaan paikalleen ja pohtimaan menneitä pahoja kun tulevaisuus vilahtaa silmieni ohi siten etten näe siitä koskaan mitään.
Siinä olivat ne päivän vakuuttavat sanat ja se mitä halusin sanoa. Seuraavaksi ajattelin käpertyä sohvan nurkkaan itkemään kun en yhtään tiedä miten elämästä tehdään mukavaa ja mitä minä edes haluaisin. Elin 18 vuotta yhteisössä jossa ei saanut haluta, tuntea, olla olemassa tai tuntea tarpeita. Olen oppinut tekemään asioita ja selviytymään ja tiedän, että niistä asioista ei silti tulla onnelliseksi. Mikään ei ole väsyttävämpää kuin koittaa keksiä mitä minä oikeasti haluaisin tai miltä minusta tuntuu.
Istuin tänään aamulla pitkän tovin tyhjän paperilapun kanssa ja yritin täyttää sitä niillä pienemmilläkin asioilla mitä haluaisin tehdä ennenkuin kuolen. Aika kului ja lappu ei täyttynyt. Vaikka kuinka pieniä tai isoja asioita ajattelin, sain vaivoin tehtyä 11. kohdan listan. YHDENTOISTA!!! Vähänpä minäkin elämältä haluan..
Mutta onpa taas tavoiteita. Mikä minua oikein estää?!!
Pelkkä ajatus saa voimaan pahoin kun mietin kuinka suuri hyppy tuntemattomaan se olisi. Toisaalta, en pysty ymmärtämään miksi vanhasta pitää pitää kiinni niin kovaa kun tietää että siitä ei seuraa mitään hyvää. Tuntematon hyvä on aina kauheampi vaihtoehto kuin tunnettu paha, siitä selviää minkä tietää.
Mitä jos lupaisin itselleni että tämä päättyy nyt tähän? Minun ei enää tarvitse, aina ei voi jaksaa ja että minullakin on oikeus olla jotain aivan muuta? Ei ole mitään järkeä enää tässä vaiheessa jäädä istumaan paikalleen ja pohtimaan menneitä pahoja kun tulevaisuus vilahtaa silmieni ohi siten etten näe siitä koskaan mitään.
Siinä olivat ne päivän vakuuttavat sanat ja se mitä halusin sanoa. Seuraavaksi ajattelin käpertyä sohvan nurkkaan itkemään kun en yhtään tiedä miten elämästä tehdään mukavaa ja mitä minä edes haluaisin. Elin 18 vuotta yhteisössä jossa ei saanut haluta, tuntea, olla olemassa tai tuntea tarpeita. Olen oppinut tekemään asioita ja selviytymään ja tiedän, että niistä asioista ei silti tulla onnelliseksi. Mikään ei ole väsyttävämpää kuin koittaa keksiä mitä minä oikeasti haluaisin tai miltä minusta tuntuu.
Istuin tänään aamulla pitkän tovin tyhjän paperilapun kanssa ja yritin täyttää sitä niillä pienemmilläkin asioilla mitä haluaisin tehdä ennenkuin kuolen. Aika kului ja lappu ei täyttynyt. Vaikka kuinka pieniä tai isoja asioita ajattelin, sain vaivoin tehtyä 11. kohdan listan. YHDENTOISTA!!! Vähänpä minäkin elämältä haluan..
Mutta onpa taas tavoiteita. Mikä minua oikein estää?!!
torstai 4. marraskuuta 2010
Vihaväsymys
Huomaan, että on monia teitä joissa "ei paluuta" -kyltin huomaa aivan liian myöhään. Muutamia esimerkkejä mainitakseni näitä ovat "oho, enpäs tainnut muistaa syödä tänään", "huomasin juuri että en ole kahteen viikkoon harrastanut liikuntaa" ja "enpä ole tainnut nukkua sitten viime kuun". Siinä vaiheessa kun huomaa mitä on tapahtumassa, on tilanne mennyt jo niin pitkälle että ennaltaehkäisyn sijaan kehon valtaa paniikki, väsymys ja epätoivo, mitä minä taas olen tehnyt itselleni?
Olen vakaasti sitä mieltä että minun itseni pitäisi olla paras ystäväni ja minun itseni tulisi pitää minusta maailman parasta huolta. En näinkään vanhana ymmärrä miten se voi olla niin vaikeaa?
Ystävä, sukulainen, kissa, naapuri, vanha rouva kaupan kassalla, karannut koira, tuttavan tupperwarekutsut ovat niitä jotka saavat jakamattoman huomioni. Tietysti tulen ja autan ja huolehdin ja voi kamala jos kyseessä on joku hyvin läheinen ja rakas, minusta ei jää mitään jäljelle niiden tilanteiden jälkeen!
Olen ollut jo pidemmän aikaa samassa vakituisessa työpaikassa ja kaiken sen omistautumisen jälkeen kehoni alkaa sanoa sopimustaan irti. Ylityöt ja töiden kotivatvomiset ovat saaneet stressikynnykseni lennähtämään niin pitkälle että suuremmallakaan yrityksellä ei meinaa ihminen jaksaa. Jatkuvat sairastelut, unohtelu joka lähenee jo dementiaa, univaje ja painajaiset sekä painonlasku eivät välttämättä näy mutta tuntuvat luissa ja ytimissä. Vaikka kuinka yritän mennä sairaana töihin niin kunnon vatsataudissa, kuumeessa tai näön hukkaavassa migreenissä on pakko jäädä kotiin.
Odotan yhä terapian kolmatta vuotta. Elämä on ollut niin kamalaa ja kiireistä että en ole ehtinyt etsiä itselleni terapeuttia. Näin pitkän tauon jälkeen olen myös aivan kauhuissani siitä että olisiko terapia aivan liian raskasta tähän elämänkohtaan. Olen jo valmiiksi puhki enkä ehdi aina edes nukkua, mitä sitten jos viikossa olisi vielä muutama pakollinen meno lisää? Varsinkin kun välillä tuntuu että minua ei paranna mikään muu kuin aika. Ja kun sekään ei paranna niin mitä hyötyä terapiasta olisi? Kuinkahan kauan sitä voi kieltää itseään näkemästä elämän tosiasiat jotta jaksaa mennä taas aamulla töihin ja mahdollisesti nukahtaa ennen aamua?
Pahimpina päivinäni mietin mitä minusta olisikaan voinut tulla jos pienten lasten huostaanotto olisi ollut yleinen käytäntö alkoholistiperheissä jo minun lapsuudessani. Lukiessani asioita siitä kun olin pieni... Tuntuu että toista niin välkkyä ja fiksua lasta en ole vielä tavannut! Lohduttaa kun tietää että jossain tämän kuoren sisässä saattaa olla siis jotain vaalimisen arvoista.. Mutta inhottaa ja pistää niin vihaiseksi kun tietää että ne ihmiset joiden piti turvata minun turvallisuuteni saivat hakattua kaiken hyvän minusta jo kovin pienenä pihalle.
En voi muuta kuin miettiä, kumpi on pahempi; tuntea itsensä uhriksi vai luovuttajaksi? Lopuksi voisi kysyä, mitä minun oikeastaan pitäisi edes tuntea? Eikö ole aivan loogista että kaiken sen 20 vuoden välinpitämättömyyden jälkeen mikään ei tunnu missään?
Mistähän aikuinen ihminen saisi sijaisäidin?
Olen vakaasti sitä mieltä että minun itseni pitäisi olla paras ystäväni ja minun itseni tulisi pitää minusta maailman parasta huolta. En näinkään vanhana ymmärrä miten se voi olla niin vaikeaa?
Ystävä, sukulainen, kissa, naapuri, vanha rouva kaupan kassalla, karannut koira, tuttavan tupperwarekutsut ovat niitä jotka saavat jakamattoman huomioni. Tietysti tulen ja autan ja huolehdin ja voi kamala jos kyseessä on joku hyvin läheinen ja rakas, minusta ei jää mitään jäljelle niiden tilanteiden jälkeen!
Olen ollut jo pidemmän aikaa samassa vakituisessa työpaikassa ja kaiken sen omistautumisen jälkeen kehoni alkaa sanoa sopimustaan irti. Ylityöt ja töiden kotivatvomiset ovat saaneet stressikynnykseni lennähtämään niin pitkälle että suuremmallakaan yrityksellä ei meinaa ihminen jaksaa. Jatkuvat sairastelut, unohtelu joka lähenee jo dementiaa, univaje ja painajaiset sekä painonlasku eivät välttämättä näy mutta tuntuvat luissa ja ytimissä. Vaikka kuinka yritän mennä sairaana töihin niin kunnon vatsataudissa, kuumeessa tai näön hukkaavassa migreenissä on pakko jäädä kotiin.
Odotan yhä terapian kolmatta vuotta. Elämä on ollut niin kamalaa ja kiireistä että en ole ehtinyt etsiä itselleni terapeuttia. Näin pitkän tauon jälkeen olen myös aivan kauhuissani siitä että olisiko terapia aivan liian raskasta tähän elämänkohtaan. Olen jo valmiiksi puhki enkä ehdi aina edes nukkua, mitä sitten jos viikossa olisi vielä muutama pakollinen meno lisää? Varsinkin kun välillä tuntuu että minua ei paranna mikään muu kuin aika. Ja kun sekään ei paranna niin mitä hyötyä terapiasta olisi? Kuinkahan kauan sitä voi kieltää itseään näkemästä elämän tosiasiat jotta jaksaa mennä taas aamulla töihin ja mahdollisesti nukahtaa ennen aamua?
Pahimpina päivinäni mietin mitä minusta olisikaan voinut tulla jos pienten lasten huostaanotto olisi ollut yleinen käytäntö alkoholistiperheissä jo minun lapsuudessani. Lukiessani asioita siitä kun olin pieni... Tuntuu että toista niin välkkyä ja fiksua lasta en ole vielä tavannut! Lohduttaa kun tietää että jossain tämän kuoren sisässä saattaa olla siis jotain vaalimisen arvoista.. Mutta inhottaa ja pistää niin vihaiseksi kun tietää että ne ihmiset joiden piti turvata minun turvallisuuteni saivat hakattua kaiken hyvän minusta jo kovin pienenä pihalle.
En voi muuta kuin miettiä, kumpi on pahempi; tuntea itsensä uhriksi vai luovuttajaksi? Lopuksi voisi kysyä, mitä minun oikeastaan pitäisi edes tuntea? Eikö ole aivan loogista että kaiken sen 20 vuoden välinpitämättömyyden jälkeen mikään ei tunnu missään?
Mistähän aikuinen ihminen saisi sijaisäidin?
lauantai 24. heinäkuuta 2010
Lapsettomuudesta
"Välttelemme enemmän sitä mitä pelkäämme kuin tavoittelisimme sitä mitä haluamme".
"Mitä jos eläänhalu päättyy samalla kun kärsimys päättyy?"
"Mitä jos viha onkin pelkkä suojautumismekanismi?"
Oletan että viimeisin romahtamiseni johtuu oikeastaan vain ja ainoastaan yhdestä läheiseni sanomasta lauseesta joka sai minut aivan tolaltani. Lause kuului seuraavasti: "Jos haluat lapsen et voi elää koko elämääsi peläten miten siinä käy vaan on otettava se riski että jotain voi mennä pieleen." Kirjoitettuna se ei näytä ollenkaan niin hurjalta kuin mitä se sanottuna kuulosti, varsinkaan kun minulla ei ole enää mitään muistikuvaa miten aiheeseen päädyttiin. Muistan jossain vaiheessa keskustelua todenneeni että pidän lemmikeistä siksi, että jos niille käy huonosti, voi asian aina hoitaa eläinlääkärillä. Lasten kanssa samaa vapautta ja mahdollisuutta ei ole, kaikki se paha täytyy kärsiä viimeistä pihinää myöden enkä usko että minusta koskaan olisi siihen. Siispä jätän omat biologiset lapset tekemättä koska tuska siitä, että jotain voisi mennä pieleen on jo ennalta niin suuri että näen siitä painajaisia.
Ajattelin aina, että kun pääsen pois "kotoa", kun täytän 18 ja elämä alkaa, mikään ei estä minua ja olen maailmani kuningas. Nyt, niin monen ja monen vuoden jälkeen alan ymmärtää että minkälaista taakkaa oikein olen selässäni kantanut kaikki nämä vuodet ja siitä eroon pääseminen ei ollutkaan ihan sitä mitä ajattelin.
Elämäni ei olekaan sitä, että menen minne haluan ja teen mitä haluan vaan se on sen välttelemistä mitä en halua. En voi pistää itseäni likoon, en voi ottaa niitä riskejä, en halua taas tilanteeseen jossa kaikki on vaan vihaamista.. Vaikka olen siellä jo. Lokerossa B on kaikki se mitä minä haluan. Kaiken sen vihan alla on se elämätön elämä jonka haluaisin tähän ja nyt.
Kaikki nämä vuodet olen ajatellut että minulla on hyvä itsetunto ja olen vahva ihminen. Että näkemällä ja kokemalla kaiken olen kasvanut itsekseni ja tehnyt jalkojeni alle peruslaatan jota kukaan ei voi horjuttaa. Ilmeisesti psykoterapiani ei kestänyt niin kauaa että terapeutti olisi uskaltanut kertoa kuinka hienon tarinan ja selviytymismekanismin olinkaan kehittänyt itselleni. Oikeasti olen niin heikko ja peloissani että ilman näin massiivisia harhakuvitelmia en varmaan pysyisi edes pystyssä. Ja kuinka voisinkaan?
Koko lapsuuteni perustuu siihen, että selvisin päivästä toiseen vaikka ketään ei kiinnostanut, kukaan ei rakastanut eikä kenelläkään ollut mitään sanottavaa minulle. Tuntuu, että ensimmäiset ihmiskontaktini loin yläasteella!
Jos kaikki se mitä halusin sanoa ei vielä näistä kirjoituksista selvinnyt niin tässä pieni koonti siitä missä maailmani tällä hetkellä menee:
1) Olen ymmärtänyt että kaikki se viha ei olekaan oikeasti vihaa vaan pelkoa, kauhua ja suojattua minuutta
2) Alan ymmärtää että lapsettomuuteni ei olekaan haluttua lapsettomuutta vaan lapsen saamisen kauhua
3) Olen ymmärtänyt että vahva ulkokuoreni suojaa kauhuissaan olevaa sisintäni ja kaikki se kaikkitietäväisyys on olemassa vain siksi että kykenen tekemään asioita peloistani ja heikkouksistani huolimatta
4) Aikataulujen rauhoittaminen on antanut aikaa ajatella ja elämän ratkominen on niin raskasta että vähemmästäkin väsyttää
5) Elämäni on kauhujen näyttämö mutta suurella harjoituksella ja paljolla levolla minustakin ehkä joskus vielä tulee ihminen
Ehkä ja joskus. Kas siinä pulma.
"Mitä jos eläänhalu päättyy samalla kun kärsimys päättyy?"
"Mitä jos viha onkin pelkkä suojautumismekanismi?"
Oletan että viimeisin romahtamiseni johtuu oikeastaan vain ja ainoastaan yhdestä läheiseni sanomasta lauseesta joka sai minut aivan tolaltani. Lause kuului seuraavasti: "Jos haluat lapsen et voi elää koko elämääsi peläten miten siinä käy vaan on otettava se riski että jotain voi mennä pieleen." Kirjoitettuna se ei näytä ollenkaan niin hurjalta kuin mitä se sanottuna kuulosti, varsinkaan kun minulla ei ole enää mitään muistikuvaa miten aiheeseen päädyttiin. Muistan jossain vaiheessa keskustelua todenneeni että pidän lemmikeistä siksi, että jos niille käy huonosti, voi asian aina hoitaa eläinlääkärillä. Lasten kanssa samaa vapautta ja mahdollisuutta ei ole, kaikki se paha täytyy kärsiä viimeistä pihinää myöden enkä usko että minusta koskaan olisi siihen. Siispä jätän omat biologiset lapset tekemättä koska tuska siitä, että jotain voisi mennä pieleen on jo ennalta niin suuri että näen siitä painajaisia.
Ajattelin aina, että kun pääsen pois "kotoa", kun täytän 18 ja elämä alkaa, mikään ei estä minua ja olen maailmani kuningas. Nyt, niin monen ja monen vuoden jälkeen alan ymmärtää että minkälaista taakkaa oikein olen selässäni kantanut kaikki nämä vuodet ja siitä eroon pääseminen ei ollutkaan ihan sitä mitä ajattelin.
Elämäni ei olekaan sitä, että menen minne haluan ja teen mitä haluan vaan se on sen välttelemistä mitä en halua. En voi pistää itseäni likoon, en voi ottaa niitä riskejä, en halua taas tilanteeseen jossa kaikki on vaan vihaamista.. Vaikka olen siellä jo. Lokerossa B on kaikki se mitä minä haluan. Kaiken sen vihan alla on se elämätön elämä jonka haluaisin tähän ja nyt.
Kaikki nämä vuodet olen ajatellut että minulla on hyvä itsetunto ja olen vahva ihminen. Että näkemällä ja kokemalla kaiken olen kasvanut itsekseni ja tehnyt jalkojeni alle peruslaatan jota kukaan ei voi horjuttaa. Ilmeisesti psykoterapiani ei kestänyt niin kauaa että terapeutti olisi uskaltanut kertoa kuinka hienon tarinan ja selviytymismekanismin olinkaan kehittänyt itselleni. Oikeasti olen niin heikko ja peloissani että ilman näin massiivisia harhakuvitelmia en varmaan pysyisi edes pystyssä. Ja kuinka voisinkaan?
Koko lapsuuteni perustuu siihen, että selvisin päivästä toiseen vaikka ketään ei kiinnostanut, kukaan ei rakastanut eikä kenelläkään ollut mitään sanottavaa minulle. Tuntuu, että ensimmäiset ihmiskontaktini loin yläasteella!
Jos kaikki se mitä halusin sanoa ei vielä näistä kirjoituksista selvinnyt niin tässä pieni koonti siitä missä maailmani tällä hetkellä menee:
1) Olen ymmärtänyt että kaikki se viha ei olekaan oikeasti vihaa vaan pelkoa, kauhua ja suojattua minuutta
2) Alan ymmärtää että lapsettomuuteni ei olekaan haluttua lapsettomuutta vaan lapsen saamisen kauhua
3) Olen ymmärtänyt että vahva ulkokuoreni suojaa kauhuissaan olevaa sisintäni ja kaikki se kaikkitietäväisyys on olemassa vain siksi että kykenen tekemään asioita peloistani ja heikkouksistani huolimatta
4) Aikataulujen rauhoittaminen on antanut aikaa ajatella ja elämän ratkominen on niin raskasta että vähemmästäkin väsyttää
5) Elämäni on kauhujen näyttämö mutta suurella harjoituksella ja paljolla levolla minustakin ehkä joskus vielä tulee ihminen
Ehkä ja joskus. Kas siinä pulma.
Häiritsevää elämää
"Välttelemme enemmän sitä mitä pelkäämme kuin tavoittelisimme sitä mitä haluamme".
"Mitä jos eläänhalu päättyy samalla kun kärsimys päättyy?"
"Mitä jos viha onkin pelkkä suojautumismekanismi?"
Mietin tässä eräänä päivänä pitkään, että mitä jos pelko puolison pettämisestä ei olekaan sitä, että pelätään puolison pettävän? Mitä jos kysymys onkin puhtaasti siitä, että emme koe itseämme suhteen arvoisiksi ja oma huono itsetuntomme saa aikaiseksi mustasukkaisuutta millä ei ole mitään tekemistä todellisen tilanteen kanssa? Onko helpompaa toivoa pahaa kuin luottaa ja olla onnellinen?
Elämänhalu on kärsimyksen sietämistä. Elämä on aina pelkkää kärsimystä ja mitä enemmän ja kovemmin haluamme elää, sitä suurempia kärsimyksiä vastaamme tulee. Jos et välitä mistään, eikä mikään liikuta niin voiko silloin kärsiäkään?
Minusta tuntuu että olen näin aikuisiällä saanut aina kaiken mitä olen halunnut. Elämäntilanteeni on juuri se mitä jo nuorena ajattelin että näin asioiden pitää mennä. Useamman vuoden ajan olen ihmetellyt miksi kaikesta siitä saavuttamisesta ei seuraa onnellisuutta ja upeaa elämää, vaan masennusta, unettomuutta, loppuunpalamista ja harmia... Miten elämällä voi olla kaksi niin selkeästi erottuvaa puolta että minä, joka koen ne molemmat, hajoan joka päivä vain pahemmin? Kun kaikki asiat ovat näennäisesti niin hienosti että moni on kateellinen mutta ihmisenä olen silkkoa sisältä? Missä vaiheessa tilanne edes päätyi tähän?
Katselin eräänä iltana sarjaa jossa Herra X meni psykiatrille ja totesi, että vihaa kaikkea ja kaikkia, jopa niitä ihmisiä, jotka ovat hänen perhettään ja ystäviään. Psykiatri kuunteli ja totesi että hyvä. Hyvä?!!!! Viha kun on suojautumismekanismi ikävien ja traumatisoivien tilanteiden jälkeen. Kun vihaa kaikkea, säästyy tunteiden käsittelemiseltä, kokemiselta ja kohtaamiselta. Kun vihaa kaikkea, tekee itsestään ehjän ja on ylempänä kuin ne kaikki muut, joita vihataan. Säilytän minuuteni, siis vihaan. Jossain vaiheessa ja ajan kanssa viha laantuu, ja kun on sen aika, voi taas keskustella, kohdata, ja nauttia.
Kaksi vuotta psykoterapiassa ja koko elämäni aukeaa täysin merkityksettömän hömppäsarjan psykiatrin sohvalla!?! Aloitin vihaamisen jo kauan ennen kuin menin kouluun. Olin mahdollisesti viiden vanha kun muistan ensimmäisen kerran purreeni hampaitani yhteen ja vannovani suurta kostoa kaikille niille väärintekijöille jotka eivät muuten saisi rangaistustaan. Viha vain kasvoi ala-asteen myötä ja yläasteella tilanne olikin jo kääntynyt päälaelleen. Järkevänä ja käytännöllisenä ihmisenä siirsin vihan lokeroon B, jotta minun ei tarvitsi koko ajan olla niin kiukkuinen ja voisin välillä nauttiakin elämästä. Opettelin tavan, jossa vihan esiintyessä se tungettiin aina osastoon B ja jätettiin sinne. Ei niille asioille kuitenkaan voisi mitään eikä ketään kiinnostaisi. Vihasta seurasi lannistus ja välinpitämättömyyden hyväksyminen. Kun ei minulla ole mitään väliä.
Kaikki elämäni tunteet, kokemukset ja muistot ovat osastolla B. Siististi pakattuna, koodattuna ja salattuna. Viha peittää kaiken alleen ja pitää minuuden ehjänä mutta jos sen kaiken siirtää lokeroon B, mitä minusta jää jäljelle?
"Mitä jos eläänhalu päättyy samalla kun kärsimys päättyy?"
"Mitä jos viha onkin pelkkä suojautumismekanismi?"
Mietin tässä eräänä päivänä pitkään, että mitä jos pelko puolison pettämisestä ei olekaan sitä, että pelätään puolison pettävän? Mitä jos kysymys onkin puhtaasti siitä, että emme koe itseämme suhteen arvoisiksi ja oma huono itsetuntomme saa aikaiseksi mustasukkaisuutta millä ei ole mitään tekemistä todellisen tilanteen kanssa? Onko helpompaa toivoa pahaa kuin luottaa ja olla onnellinen?
Elämänhalu on kärsimyksen sietämistä. Elämä on aina pelkkää kärsimystä ja mitä enemmän ja kovemmin haluamme elää, sitä suurempia kärsimyksiä vastaamme tulee. Jos et välitä mistään, eikä mikään liikuta niin voiko silloin kärsiäkään?
Minusta tuntuu että olen näin aikuisiällä saanut aina kaiken mitä olen halunnut. Elämäntilanteeni on juuri se mitä jo nuorena ajattelin että näin asioiden pitää mennä. Useamman vuoden ajan olen ihmetellyt miksi kaikesta siitä saavuttamisesta ei seuraa onnellisuutta ja upeaa elämää, vaan masennusta, unettomuutta, loppuunpalamista ja harmia... Miten elämällä voi olla kaksi niin selkeästi erottuvaa puolta että minä, joka koen ne molemmat, hajoan joka päivä vain pahemmin? Kun kaikki asiat ovat näennäisesti niin hienosti että moni on kateellinen mutta ihmisenä olen silkkoa sisältä? Missä vaiheessa tilanne edes päätyi tähän?
Katselin eräänä iltana sarjaa jossa Herra X meni psykiatrille ja totesi, että vihaa kaikkea ja kaikkia, jopa niitä ihmisiä, jotka ovat hänen perhettään ja ystäviään. Psykiatri kuunteli ja totesi että hyvä. Hyvä?!!!! Viha kun on suojautumismekanismi ikävien ja traumatisoivien tilanteiden jälkeen. Kun vihaa kaikkea, säästyy tunteiden käsittelemiseltä, kokemiselta ja kohtaamiselta. Kun vihaa kaikkea, tekee itsestään ehjän ja on ylempänä kuin ne kaikki muut, joita vihataan. Säilytän minuuteni, siis vihaan. Jossain vaiheessa ja ajan kanssa viha laantuu, ja kun on sen aika, voi taas keskustella, kohdata, ja nauttia.
Kaksi vuotta psykoterapiassa ja koko elämäni aukeaa täysin merkityksettömän hömppäsarjan psykiatrin sohvalla!?! Aloitin vihaamisen jo kauan ennen kuin menin kouluun. Olin mahdollisesti viiden vanha kun muistan ensimmäisen kerran purreeni hampaitani yhteen ja vannovani suurta kostoa kaikille niille väärintekijöille jotka eivät muuten saisi rangaistustaan. Viha vain kasvoi ala-asteen myötä ja yläasteella tilanne olikin jo kääntynyt päälaelleen. Järkevänä ja käytännöllisenä ihmisenä siirsin vihan lokeroon B, jotta minun ei tarvitsi koko ajan olla niin kiukkuinen ja voisin välillä nauttiakin elämästä. Opettelin tavan, jossa vihan esiintyessä se tungettiin aina osastoon B ja jätettiin sinne. Ei niille asioille kuitenkaan voisi mitään eikä ketään kiinnostaisi. Vihasta seurasi lannistus ja välinpitämättömyyden hyväksyminen. Kun ei minulla ole mitään väliä.
Kaikki elämäni tunteet, kokemukset ja muistot ovat osastolla B. Siististi pakattuna, koodattuna ja salattuna. Viha peittää kaiken alleen ja pitää minuuden ehjänä mutta jos sen kaiken siirtää lokeroon B, mitä minusta jää jäljelle?
Esipuhe
"Välttelemme enemmän sitä mitä pelkäämme kuin tavoittelisimme sitä mitä haluamme".
"Mitä jos eläänhalu päättyy samalla kun kärsimys päättyy?"
"Mitä jos viha onkin pelkkä suojautumismekanismi?"
Kesä on kulunut kuin siivillä vaikka yritän joka päivä keksiä kuinka ajan kulua voisi vielä hieman hidastaa. Olen pysäyttänyt iltapäiväkiireeni ja rauhoittanut koti-illat. Olen siivonnut ja laittanut kaiken siten, etteivät nuo maallisetkaan asiat ole nenäni edessä haittaamassa koko aikaa. Pyrin rentoutumaan elokuvan tai kirjan parissa, olen käynyt paljon rannalla vain olemassa ja nukkunut niin paljon kuin sielu sietää.
Keskiviikkona aloin oireilla ja torstaina jouduin jo lääkäriin kun en voinut mennä töihin. Oloni oli karmea enkä ole oikein nukkunut kahteen viikkoon. Yksi kunnollinen yö ei oikein riitä siihen, että aikuinen jaksaisi kaksi viikkoa täyttä työtahtia ja vapaa-ajan menoja. Maailmani näyttää romahtavan säännöllisin väliajoin, tein mitä tahansa. Lääkäri oli ulkomaalainen tee-se-itse-lääkäri, joka ei kuunnellut mitään eikä ollut edes kiinnostunut oireistani. Kirjoitti kyselemättä kaksi päivää sairaslomaa ja passitti labraan kokeita varten. Hän ei ymmärtänyt kysymyksiäni eikä tajunnut yhtään kun yritin kertoa, että ololleni on muukin selitys kuin tällä hetkellä runsaasti esiintynyt epidemia. Oloni oli sen verran huono että lähdin labraan saamatta mitään apua olooni ja sen jälkeen kotiin nukkumaan.
En oikein tiedä miksi kaikki on vieläkin niin vaikeaa. Tai itseasiassa, jos olen yhtään miettinyt asioita oikein tämän kesän aikana, tiedän hyvin tarkalleen miksi kaikki on niin vaikeaa. Teen ja yritän kaikkeni, osallistun, menen ja hoidan ja lopputuloksena on aina sama: lopen uupunut ja puhki kulunut, täysin tyhjä ihminen joka ei vieläkään nauti mistään. Mitä jos olenkin kaiken tämän ajan vain valehdellut itselleni?
"Mitä jos eläänhalu päättyy samalla kun kärsimys päättyy?"
"Mitä jos viha onkin pelkkä suojautumismekanismi?"
Kesä on kulunut kuin siivillä vaikka yritän joka päivä keksiä kuinka ajan kulua voisi vielä hieman hidastaa. Olen pysäyttänyt iltapäiväkiireeni ja rauhoittanut koti-illat. Olen siivonnut ja laittanut kaiken siten, etteivät nuo maallisetkaan asiat ole nenäni edessä haittaamassa koko aikaa. Pyrin rentoutumaan elokuvan tai kirjan parissa, olen käynyt paljon rannalla vain olemassa ja nukkunut niin paljon kuin sielu sietää.
Keskiviikkona aloin oireilla ja torstaina jouduin jo lääkäriin kun en voinut mennä töihin. Oloni oli karmea enkä ole oikein nukkunut kahteen viikkoon. Yksi kunnollinen yö ei oikein riitä siihen, että aikuinen jaksaisi kaksi viikkoa täyttä työtahtia ja vapaa-ajan menoja. Maailmani näyttää romahtavan säännöllisin väliajoin, tein mitä tahansa. Lääkäri oli ulkomaalainen tee-se-itse-lääkäri, joka ei kuunnellut mitään eikä ollut edes kiinnostunut oireistani. Kirjoitti kyselemättä kaksi päivää sairaslomaa ja passitti labraan kokeita varten. Hän ei ymmärtänyt kysymyksiäni eikä tajunnut yhtään kun yritin kertoa, että ololleni on muukin selitys kuin tällä hetkellä runsaasti esiintynyt epidemia. Oloni oli sen verran huono että lähdin labraan saamatta mitään apua olooni ja sen jälkeen kotiin nukkumaan.
En oikein tiedä miksi kaikki on vieläkin niin vaikeaa. Tai itseasiassa, jos olen yhtään miettinyt asioita oikein tämän kesän aikana, tiedän hyvin tarkalleen miksi kaikki on niin vaikeaa. Teen ja yritän kaikkeni, osallistun, menen ja hoidan ja lopputuloksena on aina sama: lopen uupunut ja puhki kulunut, täysin tyhjä ihminen joka ei vieläkään nauti mistään. Mitä jos olenkin kaiken tämän ajan vain valehdellut itselleni?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)