En pelkää pimeää, en pelkää yksin olemista. En pelkää mitään mikä tuolta ulkopuolelta voisi tulla ja satuttaa. Osaan nykyään säikähtää äkillisiä yllätyksiä, tämänkin opettelussa meni monta vuotta. Kun olin 18 ja juuri muuttanut yksin asumaan, tässä maailmassa ei ollut mitään sellaista mitä olisin pelännyt tai ketään, joka olisi saanut minut säikytettyä.
Kaikki alkoi niistä yöllisistä herätyksistä. Kaikki alkoi mukamas viattomasta kiusaamisesta. Kaikki alkoi siitä kun elämässäni oli taas yksi isäpuoli jolla sattui olemaan minua vanhempia lapsia. Minä olin ilmeisesti hyvin viehättävä 8 vuotias kun minua piti käydä tutkimassa yötä myöten. Koska heräsin jotain epämiellyttävää selässäni, koska sätkähdin hereille kun sänkyni vierellä tuijotettiin. Ei ole mitään niin kauheaa kuin mennä nukkumaan ja tietää että sitä herää taas johonkin mitä ei todellakaan halua mutta arvatkaapa ymmärtääkö 8-vuotias yhtään mistä on kyse? Siinä vaiheessa kun heräsin jonkun käsi housuissani pidin heitä hulluina, ja ihmettelin miksi kukaan muu ei herää yöllisiin huutoihini.
Äitini nauroi minulle. Sanoi, että teen kärpäsestä härkäsen ja että kaikkien kanssa on tultava toimeen. Eivät he mitään pahaa halua. Kysyttyäni kolmannen kerran että etkö todellakaan herännyt huutooni, en enää oikein jaksanut uskoa että ketään kiinnosti.
Aloitin pelaamisen omien pikkusisarusteni yöunilla. Jos nukkuisin heidän vieressään, sänky olisi liian pieni ja he varmasti heräisivät jos joku yrittäisi jotain. Yritin myös valvoa niin myöhään että olisin viimeinen nukahtaja, eihän kukaan oikeasti herää yöllä tekemään mitään sellaista?
Voi kuinka vihasin.. Voin vieläkin tuntea sen tuskanhien otsallani kun olen kiertänyt peiton kolme kertaa vartaloni ympärille. Jossain vaiheessa nukkuminen oli jo mahdottomuus. Unisuuteni takia jouduin erityistarkkailuun kuraattorille sekä terveydenhoitajalle. Kuraattori itki, terveydenhoitaja ei uskonut että minulla ei ole bulimiaa ja perheneuvolan täti selitti minulle että voin kertoa heille vapaasti kaiken, he eivät tule tekemään ilmoitusta ja kukaan ei koskaan saa tietää mitä olen puhunut. Hyvin pian kieltäydyin näistä tapaamisista, mitä hyötyä niistä olisi ollut?
En vieläkään voi ymmärtää kuinka yhteiskunta toimii. Vihani on niin syvälle ja tiukkaan ahdettua että suurimman osan ajastani olen lähes yhteiskuntakelvoton. En äänestä, en katsele uutisia, minulle ei tule yhtäkään ajakohtaisista asioista kertovaa julkaisua, ei edes mainoksia. Joskus mietin, että tuleeko tästä yhteiskunnasta eristäytymisestä minulle ongelma. Mutta mitä muuta minä voisin?? En minä halua olla tekemisissä tämän yhteiskunnan kanssa millään tavalla!
Sain henkilökohtaisen koskemattomuuteni takaisin kun täytin 18 ja muutin pois. Arvatkaapa paljonko minua hyödytti se, että sain koskemattomuuteni 18-vuotiaana...
keskiviikko 19. marraskuuta 2008
torstai 13. marraskuuta 2008
Minusta tulee ihminen
Jossain vaiheessa elämätöntä elämääni päätin, että kun täytän 18 ja pääsen pois niiden seinien sisältä niin minusta tulee ihminen. Jouduin jonottamaan asuntoa lähes kuukauden mutta 18v ja 1kk ikäisenä minä olinkin sitten onnellinen yksiön vuokralainen. Huomasin hyvin pian, että olen kova nukkumaan, menemään ja piirtämään. Pidin myös kirjoittamisesta, vaivalloisesta ruoanlaitosta ja osasin hoitaa kaikkia asiani ensiluokkaisen loistavasti (tämä ei tosin tullut yllätyksenä..). Illalla nukahtamiseni kesti 10sekunnista minuuttiin aiemman 30-120 minuutin sijaan. Minusta tuli myös aamuvirkku ja kirpputorien ystävä.
Kesti lähes 7 vuotta ennekuin murruin ja hajosin kaiken sen kaaoksen alla. Olin valmistumassa ammattikorkeakoulusta kun ymmärsin että elämässäni ei ole mitään mieltä. Kouluterveydenhuollon kautta psykoterapiaan pääsy kesti lähes vuoden.
Elämäni alkoi täytettyäni 18. Monta vuotta meni nauttiessa ihan vaan siitä että olen elossa ja yksin, itsenäinen eikä kukaan voi minua määrätä. "Äidilleni" heitin hyvästit jo varhain, enkä ole kohta 10 vuoteen nähnyt koko naista tai kuullut hänestä mitään (onneksi). Ongelmat alkoivat kun elämässäni ei ollutkaan enää mitään suoritettavaa. Olinhan suorittanut jo reilusti yli neljännesvuosisadan, hoitanut elämäni viimesimmän päälle komeasti kuntoon ulkoisilta puitteiltaan, tehnyt kaiken niinkuin kiltin tytön piti ja mitä sitten?
Yhtäkkiä en tiennyt kuka olin, missä olin, miksi olin, mitä siellä tein tai kuinka tähän tilanteeseen oli oikein päädytty. Menetin lähimuistini täysin ja seuraavat 6kk menivät täydessä sumussa. Jäin pois koulusta juuri ennen valmistumistani, jäin pois töistä ja koitin selvitä päivästä toiseen. Kamalinta tilanteessa oli pois töistä jääminen; minä, ikuinen suorittaja jätän koulun ja työt? Se oli aivan hirveää, eikä sairaslomailusta tullut mitään. Palasin koulun penkille 2 kuukauden levon jälkeen ja tilanne helpotti kun pääsi taas suorittamaan. Luin kaikki viimeisen vuoden opinnot alle puolessa lukukaudessa ja valmistuin samaan aikaan kuin kaikki muutkin luokkatoverini.
Vuosi valmistumiseni jälkeen huomasin että muistini alkaa palata. Muistin ostaa maitoa kaupasta, muistin maksaa laskun ennenkuin puhelimeni muistutti, muistin mitä olin eilen syönyt! Mielettömiä muutoksia arkeen, olo tuntui niin kovin juhlavalta.
Käyn läpi tällä hetkellä toista terapiavuotta. Kolmas alkaa ensi vuoden alussa ja jos hyvin käy niin psykologi vaihtuu psykiatriksi. Suurin havaittava tekijä ongelmistani tällä hetkellä ovat psykosomaattiset oireet. Kärsin mm. dissosiaatiohäiriöstä, jossa tunteet ja järki eivät tapaa missään vaiheessa. Päätökset ja elämäni menevät ilman muita vahvistuksia kuin se järjen ääni joten kehoni yrittää viestittää minulle liiankin usein että jotain meni pieleen tässä prosessissa. Erilaiset pistokset keskikehossa, rytmihäiriöt, ahdistuskohtaukset, kuumeilu sekä pahoinvointi ovat minulle merkkejä siitä että tein taas jotain mitä ei olisi pitänyt tehdä. Tunnemaailmani on kovin suppea ja vaikka tiedän, miltä minusta tuntuu, en todellakaan tiedä mitä asialle pitäisi tehdä. Kamalinta ovat tilanteet kun tiedän että minun pitäisi reagoida enkä osaa.
Kauheinta kaikessa on oma tiedostamiseni ongelmistani. Välillä katselen itseäni kärpäsenä katossa ja mietin, että miten elämä voi koskaan olla hyvää? Itsemurha on minulle kaunis iltasatu, kun tiedän että pääsen pois jos tämä kaikki menee ylitsepääsemättömäksi. Mietin, miltä tuntuisi olla kun ei tarvitsisi enää nousta, herätä ja lähteä töihin. Ihanaa. Tappaisinko joskus itseni oikeasti? Enpä usko, pääsinhän minä pois lapsuudenkodistanikin, mikä voisi olla hankalammin saavutettavissa kuin se?
Elämä on ihan hirveää eikä koskaan muutu paremmaksi. Silti herään joka perjantai innosta hihkuen kun kohta on viikonloppu. Lauantaina herään raukeasti venytellen kun saan tehdä koko päivän mitä minua vain ikinä huvittaa (jos vaan tietäisin mitä haluan..)! Maanantaisin juoksen kovaa töistä kotiin ja mietin, koska ole liian vanha juoksemaan ja olemaan niin älyttömän onnellinen siitä että minulla vihdoinkin on koti? Jaksan yrittää, odottaa ja uneksia sillä minulla on pieni aavistus siitä, että joskus voisin olla onnellinen.
Kesti lähes 7 vuotta ennekuin murruin ja hajosin kaiken sen kaaoksen alla. Olin valmistumassa ammattikorkeakoulusta kun ymmärsin että elämässäni ei ole mitään mieltä. Kouluterveydenhuollon kautta psykoterapiaan pääsy kesti lähes vuoden.
Elämäni alkoi täytettyäni 18. Monta vuotta meni nauttiessa ihan vaan siitä että olen elossa ja yksin, itsenäinen eikä kukaan voi minua määrätä. "Äidilleni" heitin hyvästit jo varhain, enkä ole kohta 10 vuoteen nähnyt koko naista tai kuullut hänestä mitään (onneksi). Ongelmat alkoivat kun elämässäni ei ollutkaan enää mitään suoritettavaa. Olinhan suorittanut jo reilusti yli neljännesvuosisadan, hoitanut elämäni viimesimmän päälle komeasti kuntoon ulkoisilta puitteiltaan, tehnyt kaiken niinkuin kiltin tytön piti ja mitä sitten?
Yhtäkkiä en tiennyt kuka olin, missä olin, miksi olin, mitä siellä tein tai kuinka tähän tilanteeseen oli oikein päädytty. Menetin lähimuistini täysin ja seuraavat 6kk menivät täydessä sumussa. Jäin pois koulusta juuri ennen valmistumistani, jäin pois töistä ja koitin selvitä päivästä toiseen. Kamalinta tilanteessa oli pois töistä jääminen; minä, ikuinen suorittaja jätän koulun ja työt? Se oli aivan hirveää, eikä sairaslomailusta tullut mitään. Palasin koulun penkille 2 kuukauden levon jälkeen ja tilanne helpotti kun pääsi taas suorittamaan. Luin kaikki viimeisen vuoden opinnot alle puolessa lukukaudessa ja valmistuin samaan aikaan kuin kaikki muutkin luokkatoverini.
Vuosi valmistumiseni jälkeen huomasin että muistini alkaa palata. Muistin ostaa maitoa kaupasta, muistin maksaa laskun ennenkuin puhelimeni muistutti, muistin mitä olin eilen syönyt! Mielettömiä muutoksia arkeen, olo tuntui niin kovin juhlavalta.
Käyn läpi tällä hetkellä toista terapiavuotta. Kolmas alkaa ensi vuoden alussa ja jos hyvin käy niin psykologi vaihtuu psykiatriksi. Suurin havaittava tekijä ongelmistani tällä hetkellä ovat psykosomaattiset oireet. Kärsin mm. dissosiaatiohäiriöstä, jossa tunteet ja järki eivät tapaa missään vaiheessa. Päätökset ja elämäni menevät ilman muita vahvistuksia kuin se järjen ääni joten kehoni yrittää viestittää minulle liiankin usein että jotain meni pieleen tässä prosessissa. Erilaiset pistokset keskikehossa, rytmihäiriöt, ahdistuskohtaukset, kuumeilu sekä pahoinvointi ovat minulle merkkejä siitä että tein taas jotain mitä ei olisi pitänyt tehdä. Tunnemaailmani on kovin suppea ja vaikka tiedän, miltä minusta tuntuu, en todellakaan tiedä mitä asialle pitäisi tehdä. Kamalinta ovat tilanteet kun tiedän että minun pitäisi reagoida enkä osaa.
Kauheinta kaikessa on oma tiedostamiseni ongelmistani. Välillä katselen itseäni kärpäsenä katossa ja mietin, että miten elämä voi koskaan olla hyvää? Itsemurha on minulle kaunis iltasatu, kun tiedän että pääsen pois jos tämä kaikki menee ylitsepääsemättömäksi. Mietin, miltä tuntuisi olla kun ei tarvitsisi enää nousta, herätä ja lähteä töihin. Ihanaa. Tappaisinko joskus itseni oikeasti? Enpä usko, pääsinhän minä pois lapsuudenkodistanikin, mikä voisi olla hankalammin saavutettavissa kuin se?
Elämä on ihan hirveää eikä koskaan muutu paremmaksi. Silti herään joka perjantai innosta hihkuen kun kohta on viikonloppu. Lauantaina herään raukeasti venytellen kun saan tehdä koko päivän mitä minua vain ikinä huvittaa (jos vaan tietäisin mitä haluan..)! Maanantaisin juoksen kovaa töistä kotiin ja mietin, koska ole liian vanha juoksemaan ja olemaan niin älyttömän onnellinen siitä että minulla vihdoinkin on koti? Jaksan yrittää, odottaa ja uneksia sillä minulla on pieni aavistus siitä, että joskus voisin olla onnellinen.
keskiviikko 12. marraskuuta 2008
Alkoholismi+henkinen epätasapaino= hyvä äiti?
Kun olin pieni, meillä tapahtui paljon erikoisia asioita. Milloin ovi oli takalukossa kun yritin mennä koulusta kotiin, milloin kotona ei saanut syödä, milloin piti olla hiljaa ja istua asennossa kun äiti käskee. Äitiä ei saanut halata, äidin sylissä ei istuttu, eikä äitiä puhuteltu kuin luvalla. Isää minulla ei ole koskaan ollut, 2 vakituisempaa isäpuolta ja suuri satunnainen joukko niitä muita alkoholisteja kylläkin. Meillä ei myöskään ollut tunteita, aina piti hymyillä ja koskaan mikään ei ollut huonosti. Rahat menivät tupakkaan ja alkoholiin joten kuljimme lainavaatteissa sekä haisimme pahalta kaiken sen savun keskellä.
Ikävuodet 1-18 olen elänyt jatkuvassa pelossa ja kauhussa sotilaallisen kurin alla. Henkilö josta on helpoin puhua näissä kirjoituksissa äitinäni, on nainen joka synnytti minut. Sen jälkeen olen hyvin pitkälle pitänyt huolta omista asioistani. Monesti olen kuullut, että kuinka voin toivoa hänen kuolemaansa, kuinka voin ajatella pahaa omasta äidistäni..! Minun maailmassani Äiti on jotain ihan muuta kuin se nainen joka asui kanssani saman katon alla kaikki nuo vuodet. Nyt kun ystäväni ovat saaneet lapsia, huomaan usein olevani aivan pihalla siitä, mitä ihmettä heidän kodeissaan tapahtuu. Kaikki on vaaleanpunaista unelmaa, lapsia syötetään, vaippoja vaihdetaan ja pieniä nyyttejä pidetään sylissä. En osaa kuvitella yhtään miltä näistä lapsista tuntuu.. Enkä itse uskalla edes haaveilla lapsista kun pelkään että suvussamme kulkee jokin mielisairaus jonka voisin välittää tuleville sukupolville (niistä muista peloista puhumattakaan..). Kukaan tässä maailmassa ei ansaitse sitä mitä minä katselin kaikki nuo vuodet kun kukaan ei auttanut. Ja tiedättekö mitä? Kaikki tiesivät. Sosiaalihuolto, perheneuvola, koulun kuraattorit, terveydenhoitaja, opettajat... Mutta mitään ei ollut tehtävissä. Meillä oli kaapissa ruokaa jos joku tuli käymään ja niin kauan kun lapsia ei yritetä hakata hengiltä, pidetään heidät biologisten vanhempiensa luona. Olisimme päässeet pahimpina ryyppyviikonloppuina tilapäishuostaan mutta mitä siitä olisimmekaan hyötyneet? Olisimme saaneet selkäämme heti maanantain valjettua, me kun olisimme kuitenkin valehdelleet kotiasioistamme siellä missä olisimme olleet turvassa.
Jos minulla olisi voimia ja jaksamista niin kampanjoisin kovaa pysyvien huostaanottojen ja näistä edelleen adoptoitavien lasten puolesta. Mikään ei ole niin tärkeä kuin äiti, ja se, onko se äiti synnyttänyt juuri sen lapsen, tai onko se äiti nainen (homoparit) tai kaksi naista (lesboparit), ei ole mitenkään merkityksellistä sen lapsen kannalta. Varsinkin silloin kun tietää minkälaista äitiä ei ainakaan halua.
En muista itkeneeni kertaakaan ikävuosien 8 ja 15 välissä. Kerran meinasi itku päästä kun käteni jäi yli 100 kiloisen raudan alle mutta sain senkin kiukun hyvin haudattua kävelemällä. Kerran pyörryin kivusta kun sama temppu ei pelannut kipeään jalkaan (sänky tippui jalkapöydän päälle kesken kantomatkan).. Kuinka erilaista elämä olisikaan ollut jos minullakin olisi ollut äiti?
Ikävuodet 1-18 olen elänyt jatkuvassa pelossa ja kauhussa sotilaallisen kurin alla. Henkilö josta on helpoin puhua näissä kirjoituksissa äitinäni, on nainen joka synnytti minut. Sen jälkeen olen hyvin pitkälle pitänyt huolta omista asioistani. Monesti olen kuullut, että kuinka voin toivoa hänen kuolemaansa, kuinka voin ajatella pahaa omasta äidistäni..! Minun maailmassani Äiti on jotain ihan muuta kuin se nainen joka asui kanssani saman katon alla kaikki nuo vuodet. Nyt kun ystäväni ovat saaneet lapsia, huomaan usein olevani aivan pihalla siitä, mitä ihmettä heidän kodeissaan tapahtuu. Kaikki on vaaleanpunaista unelmaa, lapsia syötetään, vaippoja vaihdetaan ja pieniä nyyttejä pidetään sylissä. En osaa kuvitella yhtään miltä näistä lapsista tuntuu.. Enkä itse uskalla edes haaveilla lapsista kun pelkään että suvussamme kulkee jokin mielisairaus jonka voisin välittää tuleville sukupolville (niistä muista peloista puhumattakaan..). Kukaan tässä maailmassa ei ansaitse sitä mitä minä katselin kaikki nuo vuodet kun kukaan ei auttanut. Ja tiedättekö mitä? Kaikki tiesivät. Sosiaalihuolto, perheneuvola, koulun kuraattorit, terveydenhoitaja, opettajat... Mutta mitään ei ollut tehtävissä. Meillä oli kaapissa ruokaa jos joku tuli käymään ja niin kauan kun lapsia ei yritetä hakata hengiltä, pidetään heidät biologisten vanhempiensa luona. Olisimme päässeet pahimpina ryyppyviikonloppuina tilapäishuostaan mutta mitä siitä olisimmekaan hyötyneet? Olisimme saaneet selkäämme heti maanantain valjettua, me kun olisimme kuitenkin valehdelleet kotiasioistamme siellä missä olisimme olleet turvassa.
Jos minulla olisi voimia ja jaksamista niin kampanjoisin kovaa pysyvien huostaanottojen ja näistä edelleen adoptoitavien lasten puolesta. Mikään ei ole niin tärkeä kuin äiti, ja se, onko se äiti synnyttänyt juuri sen lapsen, tai onko se äiti nainen (homoparit) tai kaksi naista (lesboparit), ei ole mitenkään merkityksellistä sen lapsen kannalta. Varsinkin silloin kun tietää minkälaista äitiä ei ainakaan halua.
En muista itkeneeni kertaakaan ikävuosien 8 ja 15 välissä. Kerran meinasi itku päästä kun käteni jäi yli 100 kiloisen raudan alle mutta sain senkin kiukun hyvin haudattua kävelemällä. Kerran pyörryin kivusta kun sama temppu ei pelannut kipeään jalkaan (sänky tippui jalkapöydän päälle kesken kantomatkan).. Kuinka erilaista elämä olisikaan ollut jos minullakin olisi ollut äiti?
tiistai 11. marraskuuta 2008
Lähtökohdat
Olen pian kolmekymmentä. Harjoittelen itkemistä (tämä ei vielä suju), iloisena olemista, surullisuutta, läheisyyttä, vastaanottamista (nämäkään eivät vielä suju). Pelkään uusia ihmisiä, uusia tilanteita, olen luonteeltani asperger. Kokeilen välillä ruoalla leikkimistä kun olen ihan yksin, mutta se jos jokin on todella pelottavaa. Haaveenani on syödä vielä joskus suklaakakku paljain sormin mutta kuinka se tehdään niin... Siihen on vielä matkaa. Opettelen myös laulamista. Uskallan hyräillä jo aika hyvin ja autossa varsinkin moottoritiellä uskallan laulaakin. Ainakin joskus. Muutaman kerran olen tässä onnistunut vaikka joku on ollut kyydissäkin. Se oli se hyvä päivä :)
Käteni tärisevät ja olen aivan paniikissa. Olen päättänyt, että kirjoitan blogia tästä eteenpäin aina kun siltä tuntuu. Tästä tulee harrastukseni ja kirjoitellessani ajattelin lukea muidenkin kirjoituksia. Kuinka kauhuissaan sitä voikaan olla tällaisesta asiasta?! Minä tosin ajattelin lukea vain niitä hauskoja ja ihania kirjoituksia. Tähän blogiin kun ajattelin kertoa koko tarinani ja tästä saatte sitten lukea niitä toisenlaisia juttuja.
Käteni tärisevät ja olen aivan paniikissa. Olen päättänyt, että kirjoitan blogia tästä eteenpäin aina kun siltä tuntuu. Tästä tulee harrastukseni ja kirjoitellessani ajattelin lukea muidenkin kirjoituksia. Kuinka kauhuissaan sitä voikaan olla tällaisesta asiasta?! Minä tosin ajattelin lukea vain niitä hauskoja ja ihania kirjoituksia. Tähän blogiin kun ajattelin kertoa koko tarinani ja tästä saatte sitten lukea niitä toisenlaisia juttuja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)