Kun olin pieni, meillä tapahtui paljon erikoisia asioita. Milloin ovi oli takalukossa kun yritin mennä koulusta kotiin, milloin kotona ei saanut syödä, milloin piti olla hiljaa ja istua asennossa kun äiti käskee. Äitiä ei saanut halata, äidin sylissä ei istuttu, eikä äitiä puhuteltu kuin luvalla. Isää minulla ei ole koskaan ollut, 2 vakituisempaa isäpuolta ja suuri satunnainen joukko niitä muita alkoholisteja kylläkin. Meillä ei myöskään ollut tunteita, aina piti hymyillä ja koskaan mikään ei ollut huonosti. Rahat menivät tupakkaan ja alkoholiin joten kuljimme lainavaatteissa sekä haisimme pahalta kaiken sen savun keskellä.
Ikävuodet 1-18 olen elänyt jatkuvassa pelossa ja kauhussa sotilaallisen kurin alla. Henkilö josta on helpoin puhua näissä kirjoituksissa äitinäni, on nainen joka synnytti minut. Sen jälkeen olen hyvin pitkälle pitänyt huolta omista asioistani. Monesti olen kuullut, että kuinka voin toivoa hänen kuolemaansa, kuinka voin ajatella pahaa omasta äidistäni..! Minun maailmassani Äiti on jotain ihan muuta kuin se nainen joka asui kanssani saman katon alla kaikki nuo vuodet. Nyt kun ystäväni ovat saaneet lapsia, huomaan usein olevani aivan pihalla siitä, mitä ihmettä heidän kodeissaan tapahtuu. Kaikki on vaaleanpunaista unelmaa, lapsia syötetään, vaippoja vaihdetaan ja pieniä nyyttejä pidetään sylissä. En osaa kuvitella yhtään miltä näistä lapsista tuntuu.. Enkä itse uskalla edes haaveilla lapsista kun pelkään että suvussamme kulkee jokin mielisairaus jonka voisin välittää tuleville sukupolville (niistä muista peloista puhumattakaan..). Kukaan tässä maailmassa ei ansaitse sitä mitä minä katselin kaikki nuo vuodet kun kukaan ei auttanut. Ja tiedättekö mitä? Kaikki tiesivät. Sosiaalihuolto, perheneuvola, koulun kuraattorit, terveydenhoitaja, opettajat... Mutta mitään ei ollut tehtävissä. Meillä oli kaapissa ruokaa jos joku tuli käymään ja niin kauan kun lapsia ei yritetä hakata hengiltä, pidetään heidät biologisten vanhempiensa luona. Olisimme päässeet pahimpina ryyppyviikonloppuina tilapäishuostaan mutta mitä siitä olisimmekaan hyötyneet? Olisimme saaneet selkäämme heti maanantain valjettua, me kun olisimme kuitenkin valehdelleet kotiasioistamme siellä missä olisimme olleet turvassa.
Jos minulla olisi voimia ja jaksamista niin kampanjoisin kovaa pysyvien huostaanottojen ja näistä edelleen adoptoitavien lasten puolesta. Mikään ei ole niin tärkeä kuin äiti, ja se, onko se äiti synnyttänyt juuri sen lapsen, tai onko se äiti nainen (homoparit) tai kaksi naista (lesboparit), ei ole mitenkään merkityksellistä sen lapsen kannalta. Varsinkin silloin kun tietää minkälaista äitiä ei ainakaan halua.
En muista itkeneeni kertaakaan ikävuosien 8 ja 15 välissä. Kerran meinasi itku päästä kun käteni jäi yli 100 kiloisen raudan alle mutta sain senkin kiukun hyvin haudattua kävelemällä. Kerran pyörryin kivusta kun sama temppu ei pelannut kipeään jalkaan (sänky tippui jalkapöydän päälle kesken kantomatkan).. Kuinka erilaista elämä olisikaan ollut jos minullakin olisi ollut äiti?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti