En pelkää pimeää, en pelkää yksin olemista. En pelkää mitään mikä tuolta ulkopuolelta voisi tulla ja satuttaa. Osaan nykyään säikähtää äkillisiä yllätyksiä, tämänkin opettelussa meni monta vuotta. Kun olin 18 ja juuri muuttanut yksin asumaan, tässä maailmassa ei ollut mitään sellaista mitä olisin pelännyt tai ketään, joka olisi saanut minut säikytettyä.
Kaikki alkoi niistä yöllisistä herätyksistä. Kaikki alkoi mukamas viattomasta kiusaamisesta. Kaikki alkoi siitä kun elämässäni oli taas yksi isäpuoli jolla sattui olemaan minua vanhempia lapsia. Minä olin ilmeisesti hyvin viehättävä 8 vuotias kun minua piti käydä tutkimassa yötä myöten. Koska heräsin jotain epämiellyttävää selässäni, koska sätkähdin hereille kun sänkyni vierellä tuijotettiin. Ei ole mitään niin kauheaa kuin mennä nukkumaan ja tietää että sitä herää taas johonkin mitä ei todellakaan halua mutta arvatkaapa ymmärtääkö 8-vuotias yhtään mistä on kyse? Siinä vaiheessa kun heräsin jonkun käsi housuissani pidin heitä hulluina, ja ihmettelin miksi kukaan muu ei herää yöllisiin huutoihini.
Äitini nauroi minulle. Sanoi, että teen kärpäsestä härkäsen ja että kaikkien kanssa on tultava toimeen. Eivät he mitään pahaa halua. Kysyttyäni kolmannen kerran että etkö todellakaan herännyt huutooni, en enää oikein jaksanut uskoa että ketään kiinnosti.
Aloitin pelaamisen omien pikkusisarusteni yöunilla. Jos nukkuisin heidän vieressään, sänky olisi liian pieni ja he varmasti heräisivät jos joku yrittäisi jotain. Yritin myös valvoa niin myöhään että olisin viimeinen nukahtaja, eihän kukaan oikeasti herää yöllä tekemään mitään sellaista?
Voi kuinka vihasin.. Voin vieläkin tuntea sen tuskanhien otsallani kun olen kiertänyt peiton kolme kertaa vartaloni ympärille. Jossain vaiheessa nukkuminen oli jo mahdottomuus. Unisuuteni takia jouduin erityistarkkailuun kuraattorille sekä terveydenhoitajalle. Kuraattori itki, terveydenhoitaja ei uskonut että minulla ei ole bulimiaa ja perheneuvolan täti selitti minulle että voin kertoa heille vapaasti kaiken, he eivät tule tekemään ilmoitusta ja kukaan ei koskaan saa tietää mitä olen puhunut. Hyvin pian kieltäydyin näistä tapaamisista, mitä hyötyä niistä olisi ollut?
En vieläkään voi ymmärtää kuinka yhteiskunta toimii. Vihani on niin syvälle ja tiukkaan ahdettua että suurimman osan ajastani olen lähes yhteiskuntakelvoton. En äänestä, en katsele uutisia, minulle ei tule yhtäkään ajakohtaisista asioista kertovaa julkaisua, ei edes mainoksia. Joskus mietin, että tuleeko tästä yhteiskunnasta eristäytymisestä minulle ongelma. Mutta mitä muuta minä voisin?? En minä halua olla tekemisissä tämän yhteiskunnan kanssa millään tavalla!
Sain henkilökohtaisen koskemattomuuteni takaisin kun täytin 18 ja muutin pois. Arvatkaapa paljonko minua hyödytti se, että sain koskemattomuuteni 18-vuotiaana...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti