Jossain vaiheessa elämätöntä elämääni päätin, että kun täytän 18 ja pääsen pois niiden seinien sisältä niin minusta tulee ihminen. Jouduin jonottamaan asuntoa lähes kuukauden mutta 18v ja 1kk ikäisenä minä olinkin sitten onnellinen yksiön vuokralainen. Huomasin hyvin pian, että olen kova nukkumaan, menemään ja piirtämään. Pidin myös kirjoittamisesta, vaivalloisesta ruoanlaitosta ja osasin hoitaa kaikkia asiani ensiluokkaisen loistavasti (tämä ei tosin tullut yllätyksenä..). Illalla nukahtamiseni kesti 10sekunnista minuuttiin aiemman 30-120 minuutin sijaan. Minusta tuli myös aamuvirkku ja kirpputorien ystävä.
Kesti lähes 7 vuotta ennekuin murruin ja hajosin kaiken sen kaaoksen alla. Olin valmistumassa ammattikorkeakoulusta kun ymmärsin että elämässäni ei ole mitään mieltä. Kouluterveydenhuollon kautta psykoterapiaan pääsy kesti lähes vuoden.
Elämäni alkoi täytettyäni 18. Monta vuotta meni nauttiessa ihan vaan siitä että olen elossa ja yksin, itsenäinen eikä kukaan voi minua määrätä. "Äidilleni" heitin hyvästit jo varhain, enkä ole kohta 10 vuoteen nähnyt koko naista tai kuullut hänestä mitään (onneksi). Ongelmat alkoivat kun elämässäni ei ollutkaan enää mitään suoritettavaa. Olinhan suorittanut jo reilusti yli neljännesvuosisadan, hoitanut elämäni viimesimmän päälle komeasti kuntoon ulkoisilta puitteiltaan, tehnyt kaiken niinkuin kiltin tytön piti ja mitä sitten?
Yhtäkkiä en tiennyt kuka olin, missä olin, miksi olin, mitä siellä tein tai kuinka tähän tilanteeseen oli oikein päädytty. Menetin lähimuistini täysin ja seuraavat 6kk menivät täydessä sumussa. Jäin pois koulusta juuri ennen valmistumistani, jäin pois töistä ja koitin selvitä päivästä toiseen. Kamalinta tilanteessa oli pois töistä jääminen; minä, ikuinen suorittaja jätän koulun ja työt? Se oli aivan hirveää, eikä sairaslomailusta tullut mitään. Palasin koulun penkille 2 kuukauden levon jälkeen ja tilanne helpotti kun pääsi taas suorittamaan. Luin kaikki viimeisen vuoden opinnot alle puolessa lukukaudessa ja valmistuin samaan aikaan kuin kaikki muutkin luokkatoverini.
Vuosi valmistumiseni jälkeen huomasin että muistini alkaa palata. Muistin ostaa maitoa kaupasta, muistin maksaa laskun ennenkuin puhelimeni muistutti, muistin mitä olin eilen syönyt! Mielettömiä muutoksia arkeen, olo tuntui niin kovin juhlavalta.
Käyn läpi tällä hetkellä toista terapiavuotta. Kolmas alkaa ensi vuoden alussa ja jos hyvin käy niin psykologi vaihtuu psykiatriksi. Suurin havaittava tekijä ongelmistani tällä hetkellä ovat psykosomaattiset oireet. Kärsin mm. dissosiaatiohäiriöstä, jossa tunteet ja järki eivät tapaa missään vaiheessa. Päätökset ja elämäni menevät ilman muita vahvistuksia kuin se järjen ääni joten kehoni yrittää viestittää minulle liiankin usein että jotain meni pieleen tässä prosessissa. Erilaiset pistokset keskikehossa, rytmihäiriöt, ahdistuskohtaukset, kuumeilu sekä pahoinvointi ovat minulle merkkejä siitä että tein taas jotain mitä ei olisi pitänyt tehdä. Tunnemaailmani on kovin suppea ja vaikka tiedän, miltä minusta tuntuu, en todellakaan tiedä mitä asialle pitäisi tehdä. Kamalinta ovat tilanteet kun tiedän että minun pitäisi reagoida enkä osaa.
Kauheinta kaikessa on oma tiedostamiseni ongelmistani. Välillä katselen itseäni kärpäsenä katossa ja mietin, että miten elämä voi koskaan olla hyvää? Itsemurha on minulle kaunis iltasatu, kun tiedän että pääsen pois jos tämä kaikki menee ylitsepääsemättömäksi. Mietin, miltä tuntuisi olla kun ei tarvitsisi enää nousta, herätä ja lähteä töihin. Ihanaa. Tappaisinko joskus itseni oikeasti? Enpä usko, pääsinhän minä pois lapsuudenkodistanikin, mikä voisi olla hankalammin saavutettavissa kuin se?
Elämä on ihan hirveää eikä koskaan muutu paremmaksi. Silti herään joka perjantai innosta hihkuen kun kohta on viikonloppu. Lauantaina herään raukeasti venytellen kun saan tehdä koko päivän mitä minua vain ikinä huvittaa (jos vaan tietäisin mitä haluan..)! Maanantaisin juoksen kovaa töistä kotiin ja mietin, koska ole liian vanha juoksemaan ja olemaan niin älyttömän onnellinen siitä että minulla vihdoinkin on koti? Jaksan yrittää, odottaa ja uneksia sillä minulla on pieni aavistus siitä, että joskus voisin olla onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti