Talvi

Lumi tuli. Lumi suli. Alta paljastuivat siivoamatta jääneet lehdet, keräämättä jääneet marjat, pilkkomatta jääneet puut, siivousta odottavat risut, kaapimattomat sadevesikourut, siivoamattomat sadevesiviemärit, pihalle jääneet kottikärryt, leikkaamatta jäänyt liian pitkä nurmikko... Ja voi kuinka säälin niitä pieniä jäniksiä jotka loistavat heijastimen tavoin pimeässä metsässä upeassa vitivalkoisessa talvikarvassaan.

Luin tänään City-lehdestä kirjoituksen jossa käskettiin lähettämään typerät ja ei-omat-ajatukset takaisin oikeille omistajilleen. Erityisesti minua viehätti ajatus "raha ei tuo onnea" joka lähetettiin takaisin hyvinvoiville. Rahalla kun saa onnen lisäksi tyytyväisyyttä, lämpöä, hyviä tuoksuja, ihanaa ruokaa, tilaisuuksia ja ennen kaikkea terveyttä. Sitä yrittää niin kovasti olla onnellinen niistä pienistä asioista jotka omistaa ja olla katkeroitumatta siitä että niin monella on niin paljon paremmin. Tässä vaiheessa ei kannata mainita että on monia joilla on vielä huonommin, kyllä tässä ollaan aivan tarpeeksi maassa jo lähtökuopissa.

Minä haluaisin lähettää kansanedustajat elämään opintotuella ja tekemään lapsia opiskeluaikana. Haluaisin kaikki maan päättäjät elämään vuokrakaksioon parisuhteessa ja pienen lapsen kanssa kun molemmat vanhemmat ovat työttömiä. Tahtoisin maamme päättäjät myös syömään kouluruokailuun ja maksamaan TV-lupaa kun eivät katsele televisiota. Ja tietysti summalla, joka suhteutettuna heidän tulohinsa olisi yhtä suuri kuin opiskelijalla.

Lähettäisin takaisin myös ajatuksen että alkoholismi on sairaus. Suurta hupiahan se on siihen asti kunnes huomataan mitä kaikella sillä rahalla ja ajalla on saatu aikaiseksi... Mutta rangaistuksen sijaan näitä elämänsä tarkoituksella tuhonneita palkitaan. On hoitolaa, katkaisukeskusta, sijoitusasuntoa, asuntolaa, sairaseläkettä ja sosiaaliturvaa. Miksi alkoholisti elää leveämmin kuin opiskelija? Miksi alkoholisti elää paremmin kuin työtön?

Tänään olen hyvin hyvin kiukkuinen ja voisin vaikka purra jotakuta joka sopivasti tulisi vastaan. Mikä järki on tässä maassa elää elämäänsä mukavasti ja hyvin kun kaikki maailman hullut perivät sen kuitenkin? Miksi elää kun mitään ei voi muuttaa ja huominen on kuitenkin huonompi? Miksi minä olen se joka kovalla työllä koitan puurtaa itseni sinne missä muut jo ovat vain huomatakseni että he jatkoivat matkaansa jo kauan kauan sitten..

Ja täällä minä istun yhä. Koitan keksiä kuinka nukutaan hyvin, muistetaan syödä joka päivä ja joskus tulevaisuudessa ehkä jopa herätään onnellisena. Mutta sehän on vasta sitä haavekuvaa, tänään minä rämmin mudassa, tuulessa ja tuiverruksessa ja mietin kuinka mukavaa alkoholisteilla on hienossa hoitolassaan keskipäivän rentoutushetkessä. Juuri ennenkuin ruokalan täti tuo omaan huoneeseen kahvia ja pullaa. Huh-huh.

Kiven taakse ei aurinko paista

Pitkien neuvottelujen ja uudelleenjärjestelyjen jälkeen tuli minun vuoroni lähteä töistä. Tämän hetken maailman tapaan minäkin päätin työpäiväni irtisanomislappu kourassa epävarmana siitä oliko tämä se paras vai pahin vaihtoehto.

Elämä ilman säännöllisiä aamuherätyksiä on omituista. Herään aamuisin vaikka minun ei tarvitsisi ja minulla on enemmän tekemistä kuin koskaan aiemmin. Pyykkään, siivoan, teen työhakemuksia, tiskaan, järjestelen, haen lisää töitä ja siivoan vähän lisää. Pitkän työ- ja uupumuskierteen jälkeen huomaan että edes 4kk työttömänä ei riitä siihen että saa talonsa siivottua sellaiseksi kuin haluaa. Puhumattakaan siitä kaikesta muusta mitä en ole tehnyt viimeiseen 10 vuoteen kun olen niin kovasti yrittänyt järjestää itselleni tasaista elämää ja tasaista työtä. Mitähän ihmettä minä siis olen tehnyt sen viimeisen 10 vuotta? Niitä töitä mitkä tälläkin erää päättyivät ja uusista ei ole tietoakaan?

Tämän päivän ihmisten ongelma on irtolaisuus. Millään ei ole väliä, kotia ei ole eikä mikään tunnu missään. Ei ole jumalaa eikä suurempia päämääriä joten elämän sisältö koostuu tuiki tavallisista arkipäivän askareista ja työstä. Onko kukaan koskaan ajatellut että tiskauksesta on hyvin hankala saada itselleen elämäntarkoitusta? Tai koiran ulkoiluttamisesta? Tai leivän leipomisesta? Kaikki nämä asiat ovat tärkeitä mutta ilman sen suurempaa syytä tuntuu aika turhalta toistaa näitä toimintoja päivästä ja vuodesta toiseen ilman että mikään muuttuu. Kun ihminen ei ole menossa mihinkään vaan elämä koostuu näistä palasista tässä ja nyt niin kuinka sitä jaksaa tehdä sen kaiken huomennakin kun teki sen jo tänään? Joskus toivon että minulla olisi jumala, usko tai jokin muu mikä saisi minut unohtamaan maallisen pienuuteni. Tiedän, että uskominen on kovaa työtä ja kaikke muuta kuin ruusuista autuutta mutta kun minä en pysty ottamaan yhtä ainoatakaan uskoa tosissani, nauran tai kauhistelen aivan liikaa. Ja silti kadehdin niitä ihmisiä joilla on se kaikki.

Luonnonsuojelu, eläinten pelastaminen, luomuruoka, äänestäminen, niinsanottu viherpiiperrys ja tasa-arvoasioiden ajaminen kuulostaa minusta oikein mukavalta. Kaikki nämä toiminnot vaativat panostusta, rahaa, aikaa, omistautumista ja kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa ja minä päädyn taas ajatukseen siitä kuinka hyväosaisilla on mahdollisuuksia maailmanparantamiseen kun minä näen painajaisia siitä kuinka olen sopinut jonkun hassun auttamiskeikan viikolle. Aina ei kestä uusia tilanteita, ihmisiä tai asioita ja kaikissa edellämainituissa näitä tulee vastaan ja paljon. Ostamalla luomumaitoa ja luomumunia kaupasta teen oman henkilökohtaisen osani mutta elämän tarkoituksessa tällä on niin kovin pieni osa, vaikka kauppareissun jälkeen olisikin hieman parempi mieli. (Tai paniikki. Kun luomuruoka ei ole sitä edullisinta ja työtilanne on mitä on..)

Yritän säästyä katkeruudelta ja vihalta vaikka useimpina päivinä tuntuu että se on aivan liian vaikeaa. Koitan kertoa itselleni että voin tehdä kaikkea sitä mitä haluan ja että elämä on helpointa päivä kerrallaan. Useimpina päivinä ikäväkseni tunnun ottavan takapakkia eteenpäin menemisen sijaan ja kaikki tuntuu kamalalta. Missä se jumala oli silloin kun minä olin vielä pelastettavissa? Miksi minulla on niin kova tarve pelastaa kaikki vaikka kukaan ei pelastanut minua? Missä vaiheessa pääsen yli tästä kaikesta vaikka elämäni on ollut erinomaista viimeisen kymmenen vuotta? ...Ja eihän se ole mutta verrattuna aiempaan elämiseeni niin onhan tämä paratiisi vaikka en lobotomiaa saanutkaan?

Huomisen aloitan taas tekemällä muutaman työhakemuksen ja pieni toivohan tässä on, jos vaikka ensi viikolla saisinkin töitä? Olen niin kovin väsynyt tähän yrittämiseen mutta kun en minä muutakaan osaa tehdä.

Uusia tuulia

En oikein osaa sanoa kuinka elän elämääni. Koitan kovasti saada jostain kiinni, asettua, majoittua ja nauttia olevaisesta. Yritän kiinnittyä johonkin, kokea kuuluvani, päästä siihen tilanteeseen että juuri tässä, ja juuri näin, minun on hyvä. Miten ihmeessä se tehdään? Miten ihmeessä sitä osaisi herätä aamulla ja miettiä että ihanaa! sen sijaan että sitä repii silmänsä auki ja toteaa voi ei! ei tämä ollutkaan enää unta..

En muista koska olisin herännyt innoissani, onnellisena tai tyytyväisenä. Muistan parempaakin paremmin viime perjantain kun herätyskello soi, mietin onko tänään perjantai (työpäivä) vai lauantai (vapaapäivä), muistin perjantain työtapaamiset (joita siis ei vielä olllut ollut) ja kirosin taas. Jostain syystä en vieläkään osaa nukkua ja kellojen siirtäminen sekoitti elämäni vieläkin pahempaan jamaan kuin missä se normaalisti on. Miksi kaikki on aina niin vaikeaa? Miksi mikään ei onnistu vaikka kuinka yritän enkä ikinä pääse siihen pisteeseen että kaikki olisi hyvin. Tai ei kaiken nyt hyvin tarvitse olla, sellaisen tavallisesti ja vaatimattomastikin olisi jo erittäin hyvä taso! Mutta ei.

Miten te kaikki onnelliset ihmiset sen teette? Mitä sellaista teillä onnelliset kolmekymppiset on mikä minulta tyystin puuttuu? Miten pystytte olemaan onnellisia sittenkin kun juuri sen sekunnin onnenaihe on mennyt ja hävinnyt jo parempiin suihin? Liian julmaa olisi kysyä mitä minä teen väärin.. Tässä on yrittänyt jo niin monta kymmentä vuotta että enää ei oikein meinaa jaksaa. Sitä yrittää uskotella itselleen että vain olemalla ja nauttimalla hetkestä, unohtamalla kaiken olevaisen, on mahdollista olla onnellinen. Yritän jopa olla sitä mieltä että aktiivinen yrittäminen vain heikentää mahdollisuuksiani koska se edistää vain tietoista onnellisuutta ja se sellainen jatkuva olotila jäisi taas vain haaveeksi. Tosin.. Minulle jatkuva olotila olisi varmaan sietämätöntä näin yhtäkkiä, jos aloitetaan vaikka siitä yhdestä onnellisesta aamusta? Jos voisi herätä ja olla sitä mieltä että haluaa oikeasti nousta ylös ja tästä tulee mukava päivä.

Kyllä, apua tarvitaan ja vinkkejä otetaan vastaan. Kiitokset jo etukäteen.

Uutta suuntaa?

Lopetin lääkityksen 11 vuorokautta sitten. Ensimmäiset merkit aktiviteettitasoni parantumisesta näkyivät jo kolme päivää lopettamisen jälkeen, muistin palautuminen alkoi reilun viikon jälkeen. 10 päivää lopettamisesta huomasin orgasmi-ongelmani hävinneen yhtä nopeasti kuin se tulikin. Hups!

Terapiani on päätymässä sellaiseen umpikujaan että turhautumisen huomaa sekä minussa että terapeutissa. Minä olen väsynyt ja terapeutti vähintäänkin yhtä väsynyt. Kun mikään ei auta, kun mistään ei saada tuloksia.

Sitä kauhulla ajattelee että olisiko järkevää lopettaa terapia tähän ja hakeutua hoitoon sitten kun... Sitten kun mitä? Sitten kun ei taas pääse sängystä ylös kun ei ole nukkunut ja kun syömishäiriöt ovat nimeämättömiä kaikessa monipuolisuudessaan? Mikä on se oikea hetki lopettaa terapia? Mikä on se oikea hetki vaihtaa terapeuttia? Mistä ihmeestä saisin terapeutin joka osaisi hoitaa juuri minua?

Kaksi vuotta terapiassa on tuntunut muutamalta hetkeltä. Ihan kuin olisin käynyt siellä vain muutaman kerran. Tiedän että asia ei näin ole mutta jo saadut tulokset tukevat tunnetilaani. Kuinka paljon tulevaisuuteeni voisi vaikuttaa se, että lopettaisin terapian juuri nyt? Nyt, kun ensi viikolla voisi tapahtua vaikka mitä? Mitä jos seuraavalla kerralla terapeuttini olisikin huomannut jotain mikä on koko ajan ollut tässä? ...Viimeksi hän kertoi löytäneensä kirjan jossa saattaisi olla minulle sopivia harjoituksia. Pitääkö kaikkien muidenkin terapeuttien käydä kirjastossa lainaamassa kirjoja jotta keksisivät uusia harjoituksia potilailleen? Kyllä, minusta tuntuu että hoitoni kaipaisi aivan uuden suunnan.

Lääkityksen yksi ehdottomista hyödyistä oli se, että täysin lamaantuneena oli aikaa ajatella. Koska voimat eivät riittäneet kuin hädin tuskin syömiseen, ehdin istua ja ajatella kaikki illat. Ja päivätkin, jos olin vapaalla. Huomasin, että pelkään niin kovasti elämistä että en edes uskalla ottaa siitä kiinni. Istun mielelläni omassa pikku aitiossani ja katselen kun se kaikki liitää ohitseni kuin ihana ja lämmin keväinen tuuli. Mitään siitä ei jää käteen, eikä paljoa kerrottavaa muille, mutta voi ikäänkuin uskotella itsellensä kokeneensa jotain.

Kuinka tehokkaita vanhempieni onkaan täytynyt olla? Kuinka paljon työtä on tarvittu jotta kokonainen ihminen saadaan pelkäämään kaikkea ja mitä tahansa? Vielä kymmenen vuoden jälkeenkin?

Minä koitan kovasti elää. Ihan oikeasti. Nyt kun lääkityksen tuomaa lamautusta ei enää ole niin huomaan kuinka paljon tunteita minulla on ja että ne oikeasti ovat tuolla jossain. Minä olen vain niin lamaantunut tästä pelosta että en edes huomaa niitä.

Eräänä aamuna autossa puhkesin itkuun kun kuulin kappaleen Lupa elää. Minulle ei ole koskaan tapahtunut sellaista ja kokemuksena se oli vähintäänkin ikimuistoista. Minäkin haluan pelastaa maailman ja minäkin haluan elää. Mistä näitä voimia saa?

Miten olisi lääkitys?

Sitä miettii kaikki vaihtoehdot ja antaa koko elämänsä muiden käsiin, jos tästä vaikka tulisi jotain, syntyisi uusi alku ja kaikki muuttuisi hyväksi.

Ensimmäinen lääkekokeilu antoi upeat yöunet reilun kuukauden ja sen jälkeen sain poissaolokohtauksia, huimausta ja leijuin. Leijuminen sinänsä on hyvin jännä tunne mutta harva haluaa kokea sen kesken päivällisen. Seurasi pahoinvointia ja unettomia öitä kun lääke piti lopettaa.

Tällä hetkellä meneillään on toinen kokeilu, jota on jatkunut jo muutaman kuukauden. En tiedä onko lääkkeen tarkoitus se, mitä minulle on tapahtunut mutta katsotaan nyt.. Kaksi ensimmäistä viikkoa voin pahoin, vatsani oli sekaisin, minua huimasi ja olin huonolla tuulella. Sivuvaikutusten hävittyä huomasin, että minusta on hävinnyt kaikki muukin. Mikään ei huvita, en pääse sängystä ylös ja olo on kuin juuri rekan alle jäänyt. Tekee mieli vaan istua sohvalla, syödä ja nukkua. En koe huonoa omaatuntoa päiväunista, yöllä nukkuminen kun ei oikein vieläkään aina suju. En myöskään koe huonoa omaatuntoa kaiken laimunlyömisestä ja nyt pikkuhiljaa alan olla hieman huolissani.. Koko tammikuun olen ollut "pois päältä" enkä jaksa kun mikään ei huvita. En saa itseäni pihalle tai harrastuksiin, ruokaa jaksan joskus laittaa ja ehkä jopa nähdä ystävän.

Koitan kovasti nauttia tästä uudesta minästäni. Kun ei ole kiire ja kun ei voi tehdä mitään jos ei huvita. Suorittajan tilalla on laiskin ihminen mitä hetkeen aikaan olen tavannut. Kyllä, välillä kodissani haisee. Kyllä, en muista käydä suihkussa niin usein kuin pitäisi ja se ei ärsytä minua. Kyllä, pidän asian hyvin piilossa läheisiltäni vaikka he tietävätkin että minulla on meneillään hieman seesteisempi kausi. Työt minua eniten huolettavat, keskittymiskykyni on mennyt ja työpöytäni ratkeaa kohta liitoksistaan. Kuinka käydään töissä ja koitetaan kasvaa uudeksi ihmiseksi samalla?

En enää oikein tiedä mikä minua auttaisi. Lääkkeet tuntuvat olevan maailman hassuin vaihtoehto mutta onhan näissäkin hupinsa. Terapia ei oikein vie minua enää eteenpäin, terapeuttini tuntuu olevan vielä enemmän hukassa kuin mitä minä olen.

Mitähän sitä tapahtuisi jos tekisi vaan sitä minä itse haluan? Ilman lääkkeitä, terapiaa, ulkopuolista apua.. Kauankohan minulta veisi selvittää mitä minä haluan?