Lopetin lääkityksen 11 vuorokautta sitten. Ensimmäiset merkit aktiviteettitasoni parantumisesta näkyivät jo kolme päivää lopettamisen jälkeen, muistin palautuminen alkoi reilun viikon jälkeen. 10 päivää lopettamisesta huomasin orgasmi-ongelmani hävinneen yhtä nopeasti kuin se tulikin. Hups!
Terapiani on päätymässä sellaiseen umpikujaan että turhautumisen huomaa sekä minussa että terapeutissa. Minä olen väsynyt ja terapeutti vähintäänkin yhtä väsynyt. Kun mikään ei auta, kun mistään ei saada tuloksia.
Sitä kauhulla ajattelee että olisiko järkevää lopettaa terapia tähän ja hakeutua hoitoon sitten kun... Sitten kun mitä? Sitten kun ei taas pääse sängystä ylös kun ei ole nukkunut ja kun syömishäiriöt ovat nimeämättömiä kaikessa monipuolisuudessaan? Mikä on se oikea hetki lopettaa terapia? Mikä on se oikea hetki vaihtaa terapeuttia? Mistä ihmeestä saisin terapeutin joka osaisi hoitaa juuri minua?
Kaksi vuotta terapiassa on tuntunut muutamalta hetkeltä. Ihan kuin olisin käynyt siellä vain muutaman kerran. Tiedän että asia ei näin ole mutta jo saadut tulokset tukevat tunnetilaani. Kuinka paljon tulevaisuuteeni voisi vaikuttaa se, että lopettaisin terapian juuri nyt? Nyt, kun ensi viikolla voisi tapahtua vaikka mitä? Mitä jos seuraavalla kerralla terapeuttini olisikin huomannut jotain mikä on koko ajan ollut tässä? ...Viimeksi hän kertoi löytäneensä kirjan jossa saattaisi olla minulle sopivia harjoituksia. Pitääkö kaikkien muidenkin terapeuttien käydä kirjastossa lainaamassa kirjoja jotta keksisivät uusia harjoituksia potilailleen? Kyllä, minusta tuntuu että hoitoni kaipaisi aivan uuden suunnan.
Lääkityksen yksi ehdottomista hyödyistä oli se, että täysin lamaantuneena oli aikaa ajatella. Koska voimat eivät riittäneet kuin hädin tuskin syömiseen, ehdin istua ja ajatella kaikki illat. Ja päivätkin, jos olin vapaalla. Huomasin, että pelkään niin kovasti elämistä että en edes uskalla ottaa siitä kiinni. Istun mielelläni omassa pikku aitiossani ja katselen kun se kaikki liitää ohitseni kuin ihana ja lämmin keväinen tuuli. Mitään siitä ei jää käteen, eikä paljoa kerrottavaa muille, mutta voi ikäänkuin uskotella itsellensä kokeneensa jotain.
Kuinka tehokkaita vanhempieni onkaan täytynyt olla? Kuinka paljon työtä on tarvittu jotta kokonainen ihminen saadaan pelkäämään kaikkea ja mitä tahansa? Vielä kymmenen vuoden jälkeenkin?
Minä koitan kovasti elää. Ihan oikeasti. Nyt kun lääkityksen tuomaa lamautusta ei enää ole niin huomaan kuinka paljon tunteita minulla on ja että ne oikeasti ovat tuolla jossain. Minä olen vain niin lamaantunut tästä pelosta että en edes huomaa niitä.
Eräänä aamuna autossa puhkesin itkuun kun kuulin kappaleen Lupa elää. Minulle ei ole koskaan tapahtunut sellaista ja kokemuksena se oli vähintäänkin ikimuistoista. Minäkin haluan pelastaa maailman ja minäkin haluan elää. Mistä näitä voimia saa?
