Pitkien neuvottelujen ja uudelleenjärjestelyjen jälkeen tuli minun vuoroni lähteä töistä. Tämän hetken maailman tapaan minäkin päätin työpäiväni irtisanomislappu kourassa epävarmana siitä oliko tämä se paras vai pahin vaihtoehto.
Elämä ilman säännöllisiä aamuherätyksiä on omituista. Herään aamuisin vaikka minun ei tarvitsisi ja minulla on enemmän tekemistä kuin koskaan aiemmin. Pyykkään, siivoan, teen työhakemuksia, tiskaan, järjestelen, haen lisää töitä ja siivoan vähän lisää. Pitkän työ- ja uupumuskierteen jälkeen huomaan että edes 4kk työttömänä ei riitä siihen että saa talonsa siivottua sellaiseksi kuin haluaa. Puhumattakaan siitä kaikesta muusta mitä en ole tehnyt viimeiseen 10 vuoteen kun olen niin kovasti yrittänyt järjestää itselleni tasaista elämää ja tasaista työtä. Mitähän ihmettä minä siis olen tehnyt sen viimeisen 10 vuotta? Niitä töitä mitkä tälläkin erää päättyivät ja uusista ei ole tietoakaan?
Tämän päivän ihmisten ongelma on irtolaisuus. Millään ei ole väliä, kotia ei ole eikä mikään tunnu missään. Ei ole jumalaa eikä suurempia päämääriä joten elämän sisältö koostuu tuiki tavallisista arkipäivän askareista ja työstä. Onko kukaan koskaan ajatellut että tiskauksesta on hyvin hankala saada itselleen elämäntarkoitusta? Tai koiran ulkoiluttamisesta? Tai leivän leipomisesta? Kaikki nämä asiat ovat tärkeitä mutta ilman sen suurempaa syytä tuntuu aika turhalta toistaa näitä toimintoja päivästä ja vuodesta toiseen ilman että mikään muuttuu. Kun ihminen ei ole menossa mihinkään vaan elämä koostuu näistä palasista tässä ja nyt niin kuinka sitä jaksaa tehdä sen kaiken huomennakin kun teki sen jo tänään? Joskus toivon että minulla olisi jumala, usko tai jokin muu mikä saisi minut unohtamaan maallisen pienuuteni. Tiedän, että uskominen on kovaa työtä ja kaikke muuta kuin ruusuista autuutta mutta kun minä en pysty ottamaan yhtä ainoatakaan uskoa tosissani, nauran tai kauhistelen aivan liikaa. Ja silti kadehdin niitä ihmisiä joilla on se kaikki.
Luonnonsuojelu, eläinten pelastaminen, luomuruoka, äänestäminen, niinsanottu viherpiiperrys ja tasa-arvoasioiden ajaminen kuulostaa minusta oikein mukavalta. Kaikki nämä toiminnot vaativat panostusta, rahaa, aikaa, omistautumista ja kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa ja minä päädyn taas ajatukseen siitä kuinka hyväosaisilla on mahdollisuuksia maailmanparantamiseen kun minä näen painajaisia siitä kuinka olen sopinut jonkun hassun auttamiskeikan viikolle. Aina ei kestä uusia tilanteita, ihmisiä tai asioita ja kaikissa edellämainituissa näitä tulee vastaan ja paljon. Ostamalla luomumaitoa ja luomumunia kaupasta teen oman henkilökohtaisen osani mutta elämän tarkoituksessa tällä on niin kovin pieni osa, vaikka kauppareissun jälkeen olisikin hieman parempi mieli. (Tai paniikki. Kun luomuruoka ei ole sitä edullisinta ja työtilanne on mitä on..)
Yritän säästyä katkeruudelta ja vihalta vaikka useimpina päivinä tuntuu että se on aivan liian vaikeaa. Koitan kertoa itselleni että voin tehdä kaikkea sitä mitä haluan ja että elämä on helpointa päivä kerrallaan. Useimpina päivinä ikäväkseni tunnun ottavan takapakkia eteenpäin menemisen sijaan ja kaikki tuntuu kamalalta. Missä se jumala oli silloin kun minä olin vielä pelastettavissa? Miksi minulla on niin kova tarve pelastaa kaikki vaikka kukaan ei pelastanut minua? Missä vaiheessa pääsen yli tästä kaikesta vaikka elämäni on ollut erinomaista viimeisen kymmenen vuotta? ...Ja eihän se ole mutta verrattuna aiempaan elämiseeni niin onhan tämä paratiisi vaikka en lobotomiaa saanutkaan?
Huomisen aloitan taas tekemällä muutaman työhakemuksen ja pieni toivohan tässä on, jos vaikka ensi viikolla saisinkin töitä? Olen niin kovin väsynyt tähän yrittämiseen mutta kun en minä muutakaan osaa tehdä.
