Mitä jos minusta tulisi onnellinen vuonna 2011? Mitä jos minä olisin rentoutunut ja hyvinvoiva vuonna 2011? Mitä jos minun olisi hyvä olla ja elämä olisi mukavaa vuonna 2011?
Pelkkä ajatus saa voimaan pahoin kun mietin kuinka suuri hyppy tuntemattomaan se olisi. Toisaalta, en pysty ymmärtämään miksi vanhasta pitää pitää kiinni niin kovaa kun tietää että siitä ei seuraa mitään hyvää. Tuntematon hyvä on aina kauheampi vaihtoehto kuin tunnettu paha, siitä selviää minkä tietää.
Mitä jos lupaisin itselleni että tämä päättyy nyt tähän? Minun ei enää tarvitse, aina ei voi jaksaa ja että minullakin on oikeus olla jotain aivan muuta? Ei ole mitään järkeä enää tässä vaiheessa jäädä istumaan paikalleen ja pohtimaan menneitä pahoja kun tulevaisuus vilahtaa silmieni ohi siten etten näe siitä koskaan mitään.
Siinä olivat ne päivän vakuuttavat sanat ja se mitä halusin sanoa. Seuraavaksi ajattelin käpertyä sohvan nurkkaan itkemään kun en yhtään tiedä miten elämästä tehdään mukavaa ja mitä minä edes haluaisin. Elin 18 vuotta yhteisössä jossa ei saanut haluta, tuntea, olla olemassa tai tuntea tarpeita. Olen oppinut tekemään asioita ja selviytymään ja tiedän, että niistä asioista ei silti tulla onnelliseksi. Mikään ei ole väsyttävämpää kuin koittaa keksiä mitä minä oikeasti haluaisin tai miltä minusta tuntuu.
Istuin tänään aamulla pitkän tovin tyhjän paperilapun kanssa ja yritin täyttää sitä niillä pienemmilläkin asioilla mitä haluaisin tehdä ennenkuin kuolen. Aika kului ja lappu ei täyttynyt. Vaikka kuinka pieniä tai isoja asioita ajattelin, sain vaivoin tehtyä 11. kohdan listan. YHDENTOISTA!!! Vähänpä minäkin elämältä haluan..
Mutta onpa taas tavoiteita. Mikä minua oikein estää?!!
torstai 9. joulukuuta 2010
torstai 4. marraskuuta 2010
Vihaväsymys
Huomaan, että on monia teitä joissa "ei paluuta" -kyltin huomaa aivan liian myöhään. Muutamia esimerkkejä mainitakseni näitä ovat "oho, enpäs tainnut muistaa syödä tänään", "huomasin juuri että en ole kahteen viikkoon harrastanut liikuntaa" ja "enpä ole tainnut nukkua sitten viime kuun". Siinä vaiheessa kun huomaa mitä on tapahtumassa, on tilanne mennyt jo niin pitkälle että ennaltaehkäisyn sijaan kehon valtaa paniikki, väsymys ja epätoivo, mitä minä taas olen tehnyt itselleni?
Olen vakaasti sitä mieltä että minun itseni pitäisi olla paras ystäväni ja minun itseni tulisi pitää minusta maailman parasta huolta. En näinkään vanhana ymmärrä miten se voi olla niin vaikeaa?
Ystävä, sukulainen, kissa, naapuri, vanha rouva kaupan kassalla, karannut koira, tuttavan tupperwarekutsut ovat niitä jotka saavat jakamattoman huomioni. Tietysti tulen ja autan ja huolehdin ja voi kamala jos kyseessä on joku hyvin läheinen ja rakas, minusta ei jää mitään jäljelle niiden tilanteiden jälkeen!
Olen ollut jo pidemmän aikaa samassa vakituisessa työpaikassa ja kaiken sen omistautumisen jälkeen kehoni alkaa sanoa sopimustaan irti. Ylityöt ja töiden kotivatvomiset ovat saaneet stressikynnykseni lennähtämään niin pitkälle että suuremmallakaan yrityksellä ei meinaa ihminen jaksaa. Jatkuvat sairastelut, unohtelu joka lähenee jo dementiaa, univaje ja painajaiset sekä painonlasku eivät välttämättä näy mutta tuntuvat luissa ja ytimissä. Vaikka kuinka yritän mennä sairaana töihin niin kunnon vatsataudissa, kuumeessa tai näön hukkaavassa migreenissä on pakko jäädä kotiin.
Odotan yhä terapian kolmatta vuotta. Elämä on ollut niin kamalaa ja kiireistä että en ole ehtinyt etsiä itselleni terapeuttia. Näin pitkän tauon jälkeen olen myös aivan kauhuissani siitä että olisiko terapia aivan liian raskasta tähän elämänkohtaan. Olen jo valmiiksi puhki enkä ehdi aina edes nukkua, mitä sitten jos viikossa olisi vielä muutama pakollinen meno lisää? Varsinkin kun välillä tuntuu että minua ei paranna mikään muu kuin aika. Ja kun sekään ei paranna niin mitä hyötyä terapiasta olisi? Kuinkahan kauan sitä voi kieltää itseään näkemästä elämän tosiasiat jotta jaksaa mennä taas aamulla töihin ja mahdollisesti nukahtaa ennen aamua?
Pahimpina päivinäni mietin mitä minusta olisikaan voinut tulla jos pienten lasten huostaanotto olisi ollut yleinen käytäntö alkoholistiperheissä jo minun lapsuudessani. Lukiessani asioita siitä kun olin pieni... Tuntuu että toista niin välkkyä ja fiksua lasta en ole vielä tavannut! Lohduttaa kun tietää että jossain tämän kuoren sisässä saattaa olla siis jotain vaalimisen arvoista.. Mutta inhottaa ja pistää niin vihaiseksi kun tietää että ne ihmiset joiden piti turvata minun turvallisuuteni saivat hakattua kaiken hyvän minusta jo kovin pienenä pihalle.
En voi muuta kuin miettiä, kumpi on pahempi; tuntea itsensä uhriksi vai luovuttajaksi? Lopuksi voisi kysyä, mitä minun oikeastaan pitäisi edes tuntea? Eikö ole aivan loogista että kaiken sen 20 vuoden välinpitämättömyyden jälkeen mikään ei tunnu missään?
Mistähän aikuinen ihminen saisi sijaisäidin?
Olen vakaasti sitä mieltä että minun itseni pitäisi olla paras ystäväni ja minun itseni tulisi pitää minusta maailman parasta huolta. En näinkään vanhana ymmärrä miten se voi olla niin vaikeaa?
Ystävä, sukulainen, kissa, naapuri, vanha rouva kaupan kassalla, karannut koira, tuttavan tupperwarekutsut ovat niitä jotka saavat jakamattoman huomioni. Tietysti tulen ja autan ja huolehdin ja voi kamala jos kyseessä on joku hyvin läheinen ja rakas, minusta ei jää mitään jäljelle niiden tilanteiden jälkeen!
Olen ollut jo pidemmän aikaa samassa vakituisessa työpaikassa ja kaiken sen omistautumisen jälkeen kehoni alkaa sanoa sopimustaan irti. Ylityöt ja töiden kotivatvomiset ovat saaneet stressikynnykseni lennähtämään niin pitkälle että suuremmallakaan yrityksellä ei meinaa ihminen jaksaa. Jatkuvat sairastelut, unohtelu joka lähenee jo dementiaa, univaje ja painajaiset sekä painonlasku eivät välttämättä näy mutta tuntuvat luissa ja ytimissä. Vaikka kuinka yritän mennä sairaana töihin niin kunnon vatsataudissa, kuumeessa tai näön hukkaavassa migreenissä on pakko jäädä kotiin.
Odotan yhä terapian kolmatta vuotta. Elämä on ollut niin kamalaa ja kiireistä että en ole ehtinyt etsiä itselleni terapeuttia. Näin pitkän tauon jälkeen olen myös aivan kauhuissani siitä että olisiko terapia aivan liian raskasta tähän elämänkohtaan. Olen jo valmiiksi puhki enkä ehdi aina edes nukkua, mitä sitten jos viikossa olisi vielä muutama pakollinen meno lisää? Varsinkin kun välillä tuntuu että minua ei paranna mikään muu kuin aika. Ja kun sekään ei paranna niin mitä hyötyä terapiasta olisi? Kuinkahan kauan sitä voi kieltää itseään näkemästä elämän tosiasiat jotta jaksaa mennä taas aamulla töihin ja mahdollisesti nukahtaa ennen aamua?
Pahimpina päivinäni mietin mitä minusta olisikaan voinut tulla jos pienten lasten huostaanotto olisi ollut yleinen käytäntö alkoholistiperheissä jo minun lapsuudessani. Lukiessani asioita siitä kun olin pieni... Tuntuu että toista niin välkkyä ja fiksua lasta en ole vielä tavannut! Lohduttaa kun tietää että jossain tämän kuoren sisässä saattaa olla siis jotain vaalimisen arvoista.. Mutta inhottaa ja pistää niin vihaiseksi kun tietää että ne ihmiset joiden piti turvata minun turvallisuuteni saivat hakattua kaiken hyvän minusta jo kovin pienenä pihalle.
En voi muuta kuin miettiä, kumpi on pahempi; tuntea itsensä uhriksi vai luovuttajaksi? Lopuksi voisi kysyä, mitä minun oikeastaan pitäisi edes tuntea? Eikö ole aivan loogista että kaiken sen 20 vuoden välinpitämättömyyden jälkeen mikään ei tunnu missään?
Mistähän aikuinen ihminen saisi sijaisäidin?
lauantai 24. heinäkuuta 2010
Lapsettomuudesta
"Välttelemme enemmän sitä mitä pelkäämme kuin tavoittelisimme sitä mitä haluamme".
"Mitä jos eläänhalu päättyy samalla kun kärsimys päättyy?"
"Mitä jos viha onkin pelkkä suojautumismekanismi?"
Oletan että viimeisin romahtamiseni johtuu oikeastaan vain ja ainoastaan yhdestä läheiseni sanomasta lauseesta joka sai minut aivan tolaltani. Lause kuului seuraavasti: "Jos haluat lapsen et voi elää koko elämääsi peläten miten siinä käy vaan on otettava se riski että jotain voi mennä pieleen." Kirjoitettuna se ei näytä ollenkaan niin hurjalta kuin mitä se sanottuna kuulosti, varsinkaan kun minulla ei ole enää mitään muistikuvaa miten aiheeseen päädyttiin. Muistan jossain vaiheessa keskustelua todenneeni että pidän lemmikeistä siksi, että jos niille käy huonosti, voi asian aina hoitaa eläinlääkärillä. Lasten kanssa samaa vapautta ja mahdollisuutta ei ole, kaikki se paha täytyy kärsiä viimeistä pihinää myöden enkä usko että minusta koskaan olisi siihen. Siispä jätän omat biologiset lapset tekemättä koska tuska siitä, että jotain voisi mennä pieleen on jo ennalta niin suuri että näen siitä painajaisia.
Ajattelin aina, että kun pääsen pois "kotoa", kun täytän 18 ja elämä alkaa, mikään ei estä minua ja olen maailmani kuningas. Nyt, niin monen ja monen vuoden jälkeen alan ymmärtää että minkälaista taakkaa oikein olen selässäni kantanut kaikki nämä vuodet ja siitä eroon pääseminen ei ollutkaan ihan sitä mitä ajattelin.
Elämäni ei olekaan sitä, että menen minne haluan ja teen mitä haluan vaan se on sen välttelemistä mitä en halua. En voi pistää itseäni likoon, en voi ottaa niitä riskejä, en halua taas tilanteeseen jossa kaikki on vaan vihaamista.. Vaikka olen siellä jo. Lokerossa B on kaikki se mitä minä haluan. Kaiken sen vihan alla on se elämätön elämä jonka haluaisin tähän ja nyt.
Kaikki nämä vuodet olen ajatellut että minulla on hyvä itsetunto ja olen vahva ihminen. Että näkemällä ja kokemalla kaiken olen kasvanut itsekseni ja tehnyt jalkojeni alle peruslaatan jota kukaan ei voi horjuttaa. Ilmeisesti psykoterapiani ei kestänyt niin kauaa että terapeutti olisi uskaltanut kertoa kuinka hienon tarinan ja selviytymismekanismin olinkaan kehittänyt itselleni. Oikeasti olen niin heikko ja peloissani että ilman näin massiivisia harhakuvitelmia en varmaan pysyisi edes pystyssä. Ja kuinka voisinkaan?
Koko lapsuuteni perustuu siihen, että selvisin päivästä toiseen vaikka ketään ei kiinnostanut, kukaan ei rakastanut eikä kenelläkään ollut mitään sanottavaa minulle. Tuntuu, että ensimmäiset ihmiskontaktini loin yläasteella!
Jos kaikki se mitä halusin sanoa ei vielä näistä kirjoituksista selvinnyt niin tässä pieni koonti siitä missä maailmani tällä hetkellä menee:
1) Olen ymmärtänyt että kaikki se viha ei olekaan oikeasti vihaa vaan pelkoa, kauhua ja suojattua minuutta
2) Alan ymmärtää että lapsettomuuteni ei olekaan haluttua lapsettomuutta vaan lapsen saamisen kauhua
3) Olen ymmärtänyt että vahva ulkokuoreni suojaa kauhuissaan olevaa sisintäni ja kaikki se kaikkitietäväisyys on olemassa vain siksi että kykenen tekemään asioita peloistani ja heikkouksistani huolimatta
4) Aikataulujen rauhoittaminen on antanut aikaa ajatella ja elämän ratkominen on niin raskasta että vähemmästäkin väsyttää
5) Elämäni on kauhujen näyttämö mutta suurella harjoituksella ja paljolla levolla minustakin ehkä joskus vielä tulee ihminen
Ehkä ja joskus. Kas siinä pulma.
"Mitä jos eläänhalu päättyy samalla kun kärsimys päättyy?"
"Mitä jos viha onkin pelkkä suojautumismekanismi?"
Oletan että viimeisin romahtamiseni johtuu oikeastaan vain ja ainoastaan yhdestä läheiseni sanomasta lauseesta joka sai minut aivan tolaltani. Lause kuului seuraavasti: "Jos haluat lapsen et voi elää koko elämääsi peläten miten siinä käy vaan on otettava se riski että jotain voi mennä pieleen." Kirjoitettuna se ei näytä ollenkaan niin hurjalta kuin mitä se sanottuna kuulosti, varsinkaan kun minulla ei ole enää mitään muistikuvaa miten aiheeseen päädyttiin. Muistan jossain vaiheessa keskustelua todenneeni että pidän lemmikeistä siksi, että jos niille käy huonosti, voi asian aina hoitaa eläinlääkärillä. Lasten kanssa samaa vapautta ja mahdollisuutta ei ole, kaikki se paha täytyy kärsiä viimeistä pihinää myöden enkä usko että minusta koskaan olisi siihen. Siispä jätän omat biologiset lapset tekemättä koska tuska siitä, että jotain voisi mennä pieleen on jo ennalta niin suuri että näen siitä painajaisia.
Ajattelin aina, että kun pääsen pois "kotoa", kun täytän 18 ja elämä alkaa, mikään ei estä minua ja olen maailmani kuningas. Nyt, niin monen ja monen vuoden jälkeen alan ymmärtää että minkälaista taakkaa oikein olen selässäni kantanut kaikki nämä vuodet ja siitä eroon pääseminen ei ollutkaan ihan sitä mitä ajattelin.
Elämäni ei olekaan sitä, että menen minne haluan ja teen mitä haluan vaan se on sen välttelemistä mitä en halua. En voi pistää itseäni likoon, en voi ottaa niitä riskejä, en halua taas tilanteeseen jossa kaikki on vaan vihaamista.. Vaikka olen siellä jo. Lokerossa B on kaikki se mitä minä haluan. Kaiken sen vihan alla on se elämätön elämä jonka haluaisin tähän ja nyt.
Kaikki nämä vuodet olen ajatellut että minulla on hyvä itsetunto ja olen vahva ihminen. Että näkemällä ja kokemalla kaiken olen kasvanut itsekseni ja tehnyt jalkojeni alle peruslaatan jota kukaan ei voi horjuttaa. Ilmeisesti psykoterapiani ei kestänyt niin kauaa että terapeutti olisi uskaltanut kertoa kuinka hienon tarinan ja selviytymismekanismin olinkaan kehittänyt itselleni. Oikeasti olen niin heikko ja peloissani että ilman näin massiivisia harhakuvitelmia en varmaan pysyisi edes pystyssä. Ja kuinka voisinkaan?
Koko lapsuuteni perustuu siihen, että selvisin päivästä toiseen vaikka ketään ei kiinnostanut, kukaan ei rakastanut eikä kenelläkään ollut mitään sanottavaa minulle. Tuntuu, että ensimmäiset ihmiskontaktini loin yläasteella!
Jos kaikki se mitä halusin sanoa ei vielä näistä kirjoituksista selvinnyt niin tässä pieni koonti siitä missä maailmani tällä hetkellä menee:
1) Olen ymmärtänyt että kaikki se viha ei olekaan oikeasti vihaa vaan pelkoa, kauhua ja suojattua minuutta
2) Alan ymmärtää että lapsettomuuteni ei olekaan haluttua lapsettomuutta vaan lapsen saamisen kauhua
3) Olen ymmärtänyt että vahva ulkokuoreni suojaa kauhuissaan olevaa sisintäni ja kaikki se kaikkitietäväisyys on olemassa vain siksi että kykenen tekemään asioita peloistani ja heikkouksistani huolimatta
4) Aikataulujen rauhoittaminen on antanut aikaa ajatella ja elämän ratkominen on niin raskasta että vähemmästäkin väsyttää
5) Elämäni on kauhujen näyttämö mutta suurella harjoituksella ja paljolla levolla minustakin ehkä joskus vielä tulee ihminen
Ehkä ja joskus. Kas siinä pulma.
Häiritsevää elämää
"Välttelemme enemmän sitä mitä pelkäämme kuin tavoittelisimme sitä mitä haluamme".
"Mitä jos eläänhalu päättyy samalla kun kärsimys päättyy?"
"Mitä jos viha onkin pelkkä suojautumismekanismi?"
Mietin tässä eräänä päivänä pitkään, että mitä jos pelko puolison pettämisestä ei olekaan sitä, että pelätään puolison pettävän? Mitä jos kysymys onkin puhtaasti siitä, että emme koe itseämme suhteen arvoisiksi ja oma huono itsetuntomme saa aikaiseksi mustasukkaisuutta millä ei ole mitään tekemistä todellisen tilanteen kanssa? Onko helpompaa toivoa pahaa kuin luottaa ja olla onnellinen?
Elämänhalu on kärsimyksen sietämistä. Elämä on aina pelkkää kärsimystä ja mitä enemmän ja kovemmin haluamme elää, sitä suurempia kärsimyksiä vastaamme tulee. Jos et välitä mistään, eikä mikään liikuta niin voiko silloin kärsiäkään?
Minusta tuntuu että olen näin aikuisiällä saanut aina kaiken mitä olen halunnut. Elämäntilanteeni on juuri se mitä jo nuorena ajattelin että näin asioiden pitää mennä. Useamman vuoden ajan olen ihmetellyt miksi kaikesta siitä saavuttamisesta ei seuraa onnellisuutta ja upeaa elämää, vaan masennusta, unettomuutta, loppuunpalamista ja harmia... Miten elämällä voi olla kaksi niin selkeästi erottuvaa puolta että minä, joka koen ne molemmat, hajoan joka päivä vain pahemmin? Kun kaikki asiat ovat näennäisesti niin hienosti että moni on kateellinen mutta ihmisenä olen silkkoa sisältä? Missä vaiheessa tilanne edes päätyi tähän?
Katselin eräänä iltana sarjaa jossa Herra X meni psykiatrille ja totesi, että vihaa kaikkea ja kaikkia, jopa niitä ihmisiä, jotka ovat hänen perhettään ja ystäviään. Psykiatri kuunteli ja totesi että hyvä. Hyvä?!!!! Viha kun on suojautumismekanismi ikävien ja traumatisoivien tilanteiden jälkeen. Kun vihaa kaikkea, säästyy tunteiden käsittelemiseltä, kokemiselta ja kohtaamiselta. Kun vihaa kaikkea, tekee itsestään ehjän ja on ylempänä kuin ne kaikki muut, joita vihataan. Säilytän minuuteni, siis vihaan. Jossain vaiheessa ja ajan kanssa viha laantuu, ja kun on sen aika, voi taas keskustella, kohdata, ja nauttia.
Kaksi vuotta psykoterapiassa ja koko elämäni aukeaa täysin merkityksettömän hömppäsarjan psykiatrin sohvalla!?! Aloitin vihaamisen jo kauan ennen kuin menin kouluun. Olin mahdollisesti viiden vanha kun muistan ensimmäisen kerran purreeni hampaitani yhteen ja vannovani suurta kostoa kaikille niille väärintekijöille jotka eivät muuten saisi rangaistustaan. Viha vain kasvoi ala-asteen myötä ja yläasteella tilanne olikin jo kääntynyt päälaelleen. Järkevänä ja käytännöllisenä ihmisenä siirsin vihan lokeroon B, jotta minun ei tarvitsi koko ajan olla niin kiukkuinen ja voisin välillä nauttiakin elämästä. Opettelin tavan, jossa vihan esiintyessä se tungettiin aina osastoon B ja jätettiin sinne. Ei niille asioille kuitenkaan voisi mitään eikä ketään kiinnostaisi. Vihasta seurasi lannistus ja välinpitämättömyyden hyväksyminen. Kun ei minulla ole mitään väliä.
Kaikki elämäni tunteet, kokemukset ja muistot ovat osastolla B. Siististi pakattuna, koodattuna ja salattuna. Viha peittää kaiken alleen ja pitää minuuden ehjänä mutta jos sen kaiken siirtää lokeroon B, mitä minusta jää jäljelle?
"Mitä jos eläänhalu päättyy samalla kun kärsimys päättyy?"
"Mitä jos viha onkin pelkkä suojautumismekanismi?"
Mietin tässä eräänä päivänä pitkään, että mitä jos pelko puolison pettämisestä ei olekaan sitä, että pelätään puolison pettävän? Mitä jos kysymys onkin puhtaasti siitä, että emme koe itseämme suhteen arvoisiksi ja oma huono itsetuntomme saa aikaiseksi mustasukkaisuutta millä ei ole mitään tekemistä todellisen tilanteen kanssa? Onko helpompaa toivoa pahaa kuin luottaa ja olla onnellinen?
Elämänhalu on kärsimyksen sietämistä. Elämä on aina pelkkää kärsimystä ja mitä enemmän ja kovemmin haluamme elää, sitä suurempia kärsimyksiä vastaamme tulee. Jos et välitä mistään, eikä mikään liikuta niin voiko silloin kärsiäkään?
Minusta tuntuu että olen näin aikuisiällä saanut aina kaiken mitä olen halunnut. Elämäntilanteeni on juuri se mitä jo nuorena ajattelin että näin asioiden pitää mennä. Useamman vuoden ajan olen ihmetellyt miksi kaikesta siitä saavuttamisesta ei seuraa onnellisuutta ja upeaa elämää, vaan masennusta, unettomuutta, loppuunpalamista ja harmia... Miten elämällä voi olla kaksi niin selkeästi erottuvaa puolta että minä, joka koen ne molemmat, hajoan joka päivä vain pahemmin? Kun kaikki asiat ovat näennäisesti niin hienosti että moni on kateellinen mutta ihmisenä olen silkkoa sisältä? Missä vaiheessa tilanne edes päätyi tähän?
Katselin eräänä iltana sarjaa jossa Herra X meni psykiatrille ja totesi, että vihaa kaikkea ja kaikkia, jopa niitä ihmisiä, jotka ovat hänen perhettään ja ystäviään. Psykiatri kuunteli ja totesi että hyvä. Hyvä?!!!! Viha kun on suojautumismekanismi ikävien ja traumatisoivien tilanteiden jälkeen. Kun vihaa kaikkea, säästyy tunteiden käsittelemiseltä, kokemiselta ja kohtaamiselta. Kun vihaa kaikkea, tekee itsestään ehjän ja on ylempänä kuin ne kaikki muut, joita vihataan. Säilytän minuuteni, siis vihaan. Jossain vaiheessa ja ajan kanssa viha laantuu, ja kun on sen aika, voi taas keskustella, kohdata, ja nauttia.
Kaksi vuotta psykoterapiassa ja koko elämäni aukeaa täysin merkityksettömän hömppäsarjan psykiatrin sohvalla!?! Aloitin vihaamisen jo kauan ennen kuin menin kouluun. Olin mahdollisesti viiden vanha kun muistan ensimmäisen kerran purreeni hampaitani yhteen ja vannovani suurta kostoa kaikille niille väärintekijöille jotka eivät muuten saisi rangaistustaan. Viha vain kasvoi ala-asteen myötä ja yläasteella tilanne olikin jo kääntynyt päälaelleen. Järkevänä ja käytännöllisenä ihmisenä siirsin vihan lokeroon B, jotta minun ei tarvitsi koko ajan olla niin kiukkuinen ja voisin välillä nauttiakin elämästä. Opettelin tavan, jossa vihan esiintyessä se tungettiin aina osastoon B ja jätettiin sinne. Ei niille asioille kuitenkaan voisi mitään eikä ketään kiinnostaisi. Vihasta seurasi lannistus ja välinpitämättömyyden hyväksyminen. Kun ei minulla ole mitään väliä.
Kaikki elämäni tunteet, kokemukset ja muistot ovat osastolla B. Siististi pakattuna, koodattuna ja salattuna. Viha peittää kaiken alleen ja pitää minuuden ehjänä mutta jos sen kaiken siirtää lokeroon B, mitä minusta jää jäljelle?
Esipuhe
"Välttelemme enemmän sitä mitä pelkäämme kuin tavoittelisimme sitä mitä haluamme".
"Mitä jos eläänhalu päättyy samalla kun kärsimys päättyy?"
"Mitä jos viha onkin pelkkä suojautumismekanismi?"
Kesä on kulunut kuin siivillä vaikka yritän joka päivä keksiä kuinka ajan kulua voisi vielä hieman hidastaa. Olen pysäyttänyt iltapäiväkiireeni ja rauhoittanut koti-illat. Olen siivonnut ja laittanut kaiken siten, etteivät nuo maallisetkaan asiat ole nenäni edessä haittaamassa koko aikaa. Pyrin rentoutumaan elokuvan tai kirjan parissa, olen käynyt paljon rannalla vain olemassa ja nukkunut niin paljon kuin sielu sietää.
Keskiviikkona aloin oireilla ja torstaina jouduin jo lääkäriin kun en voinut mennä töihin. Oloni oli karmea enkä ole oikein nukkunut kahteen viikkoon. Yksi kunnollinen yö ei oikein riitä siihen, että aikuinen jaksaisi kaksi viikkoa täyttä työtahtia ja vapaa-ajan menoja. Maailmani näyttää romahtavan säännöllisin väliajoin, tein mitä tahansa. Lääkäri oli ulkomaalainen tee-se-itse-lääkäri, joka ei kuunnellut mitään eikä ollut edes kiinnostunut oireistani. Kirjoitti kyselemättä kaksi päivää sairaslomaa ja passitti labraan kokeita varten. Hän ei ymmärtänyt kysymyksiäni eikä tajunnut yhtään kun yritin kertoa, että ololleni on muukin selitys kuin tällä hetkellä runsaasti esiintynyt epidemia. Oloni oli sen verran huono että lähdin labraan saamatta mitään apua olooni ja sen jälkeen kotiin nukkumaan.
En oikein tiedä miksi kaikki on vieläkin niin vaikeaa. Tai itseasiassa, jos olen yhtään miettinyt asioita oikein tämän kesän aikana, tiedän hyvin tarkalleen miksi kaikki on niin vaikeaa. Teen ja yritän kaikkeni, osallistun, menen ja hoidan ja lopputuloksena on aina sama: lopen uupunut ja puhki kulunut, täysin tyhjä ihminen joka ei vieläkään nauti mistään. Mitä jos olenkin kaiken tämän ajan vain valehdellut itselleni?
"Mitä jos eläänhalu päättyy samalla kun kärsimys päättyy?"
"Mitä jos viha onkin pelkkä suojautumismekanismi?"
Kesä on kulunut kuin siivillä vaikka yritän joka päivä keksiä kuinka ajan kulua voisi vielä hieman hidastaa. Olen pysäyttänyt iltapäiväkiireeni ja rauhoittanut koti-illat. Olen siivonnut ja laittanut kaiken siten, etteivät nuo maallisetkaan asiat ole nenäni edessä haittaamassa koko aikaa. Pyrin rentoutumaan elokuvan tai kirjan parissa, olen käynyt paljon rannalla vain olemassa ja nukkunut niin paljon kuin sielu sietää.
Keskiviikkona aloin oireilla ja torstaina jouduin jo lääkäriin kun en voinut mennä töihin. Oloni oli karmea enkä ole oikein nukkunut kahteen viikkoon. Yksi kunnollinen yö ei oikein riitä siihen, että aikuinen jaksaisi kaksi viikkoa täyttä työtahtia ja vapaa-ajan menoja. Maailmani näyttää romahtavan säännöllisin väliajoin, tein mitä tahansa. Lääkäri oli ulkomaalainen tee-se-itse-lääkäri, joka ei kuunnellut mitään eikä ollut edes kiinnostunut oireistani. Kirjoitti kyselemättä kaksi päivää sairaslomaa ja passitti labraan kokeita varten. Hän ei ymmärtänyt kysymyksiäni eikä tajunnut yhtään kun yritin kertoa, että ololleni on muukin selitys kuin tällä hetkellä runsaasti esiintynyt epidemia. Oloni oli sen verran huono että lähdin labraan saamatta mitään apua olooni ja sen jälkeen kotiin nukkumaan.
En oikein tiedä miksi kaikki on vieläkin niin vaikeaa. Tai itseasiassa, jos olen yhtään miettinyt asioita oikein tämän kesän aikana, tiedän hyvin tarkalleen miksi kaikki on niin vaikeaa. Teen ja yritän kaikkeni, osallistun, menen ja hoidan ja lopputuloksena on aina sama: lopen uupunut ja puhki kulunut, täysin tyhjä ihminen joka ei vieläkään nauti mistään. Mitä jos olenkin kaiken tämän ajan vain valehdellut itselleni?
torstai 1. huhtikuuta 2010
Taas
Kesä tulossa, talvi niskassa, villasukat jalassa ja tuli takassa. Kaikki olisi niin hienosti kun se vaan olisi.
Nyt tullaan taas siihen hetkeen kun minä en osaa enkä ymmärrä miten elämässä pitäisi toimia. Kotona on liikaa keskeneräisiä asioita ja työt painavat niin pahasti päälle että vähemmästäkin haluaa hermolomalle. Mitä näissä tilanteissa pitäisi tehdä?
1. Tee lista kaikista asioista mitä pitää tehdä
2. Laske montako minuuttia, tuntia tai päivää minkäkin työn tekemiseen menee
3. Tarkista huolellisesti kalenterista, minä päivänä on mitäkin menoja ja varaa viikonloppuihin pyykkipäivä
4. Aloita helpoimmista ja nopeimmista töistä ja merkitse ne kalenteriin
5. Jatka kalenterin täyttämistä kunnes jokaiselle työlle ja tehtävälle on sovittu aika
6. Pidä huolta että mikään ei horjuta aikataulua
7. Muista, että kaikella tällä mekaanisella toimimisella ei saavuteta minkäänlaista oikeaa elämää tai tyydytystä mutta asiat tulevat pirun hyvin hoidetuksi
Ja mikä on se vaihtoehto???? Minä osaan suoriutua kokonaisesta ihmiselämästä ihmettelemättä tai tuntematta mitään. En vaivaudu, en säikähdä, en haukottele väärässä paikassa tai myöhästy koskaan, onhan minulla kalenterini. Minä olen järkevä ihminen joka hoitaa laskunsakin ajallaan mutta mitä hyötyä siitä on?
Kukaan ei 80-vuotispäivillään muistele kuinka vähän perintälaskuja on saanut tai kuinka hienoa oli organisoida koko elämänsä kalenterin paperisille sivuille.
En todellakaan tiedä kuinka painostavista tilanteista ja stressistä oikeasti selvitään. Osaan uida läpi maailman hankalimmistakin tilanteista, mutta jälkipyykissä romahdan. Kun tuntee mutta ei tunnista tai tiedä, kun on ihan sekaisin eikä ymmärrä. Kun on ikävä äitiä vaikka ei edes tiedä onko kenelläkään oikeasti sellaista äitiä kun minä kuvittelen että äiti olisi ollut.
Keneltä aikuinen ihminen voi kysyä neuvoa kun ei itsekään tiedä mihin sitä neuvoa tarvitsisi? Ja se, että on kaiken lisäksi itselleen vihainen kun ei tiedä mitä tehdä... Ei ainakaan yhtään auta asiaa.
Viime kuukausina olen päätynyt vanhaan tuutulauluuni joka jaksaa yhä tuudittaa hyvään uneen kun mikään muu ei auta. Muistin sen istunnossani kunnan psykiatrin kanssa, kun taas huomasin kuinka hiuksenhieno ero on itsetuhoisen ja minunkaltaiseni ihmisen välillä. Minun laulussani nukahtanut ei enää herää omasta tahdostaan ja se jos joku kertoo minulle sen miten arvokasta elämä on tänään. Ihan mikä hetki tahansa minä itse voisin päättää että se on se viimeinen. Ja koska olen yhä täällä.. Niin ilmeisesti joku osa minusta tahtoo vielä nähdä huomisen. Sitten joskus kun sitä osaa ei enää ole, niin tiedän että minun ei tarvitse. Ja se rauhoittaa. Kun on vaihtoehto.
Kauniita unia!
Nyt tullaan taas siihen hetkeen kun minä en osaa enkä ymmärrä miten elämässä pitäisi toimia. Kotona on liikaa keskeneräisiä asioita ja työt painavat niin pahasti päälle että vähemmästäkin haluaa hermolomalle. Mitä näissä tilanteissa pitäisi tehdä?
1. Tee lista kaikista asioista mitä pitää tehdä
2. Laske montako minuuttia, tuntia tai päivää minkäkin työn tekemiseen menee
3. Tarkista huolellisesti kalenterista, minä päivänä on mitäkin menoja ja varaa viikonloppuihin pyykkipäivä
4. Aloita helpoimmista ja nopeimmista töistä ja merkitse ne kalenteriin
5. Jatka kalenterin täyttämistä kunnes jokaiselle työlle ja tehtävälle on sovittu aika
6. Pidä huolta että mikään ei horjuta aikataulua
7. Muista, että kaikella tällä mekaanisella toimimisella ei saavuteta minkäänlaista oikeaa elämää tai tyydytystä mutta asiat tulevat pirun hyvin hoidetuksi
Ja mikä on se vaihtoehto???? Minä osaan suoriutua kokonaisesta ihmiselämästä ihmettelemättä tai tuntematta mitään. En vaivaudu, en säikähdä, en haukottele väärässä paikassa tai myöhästy koskaan, onhan minulla kalenterini. Minä olen järkevä ihminen joka hoitaa laskunsakin ajallaan mutta mitä hyötyä siitä on?
Kukaan ei 80-vuotispäivillään muistele kuinka vähän perintälaskuja on saanut tai kuinka hienoa oli organisoida koko elämänsä kalenterin paperisille sivuille.
En todellakaan tiedä kuinka painostavista tilanteista ja stressistä oikeasti selvitään. Osaan uida läpi maailman hankalimmistakin tilanteista, mutta jälkipyykissä romahdan. Kun tuntee mutta ei tunnista tai tiedä, kun on ihan sekaisin eikä ymmärrä. Kun on ikävä äitiä vaikka ei edes tiedä onko kenelläkään oikeasti sellaista äitiä kun minä kuvittelen että äiti olisi ollut.
Keneltä aikuinen ihminen voi kysyä neuvoa kun ei itsekään tiedä mihin sitä neuvoa tarvitsisi? Ja se, että on kaiken lisäksi itselleen vihainen kun ei tiedä mitä tehdä... Ei ainakaan yhtään auta asiaa.
Viime kuukausina olen päätynyt vanhaan tuutulauluuni joka jaksaa yhä tuudittaa hyvään uneen kun mikään muu ei auta. Muistin sen istunnossani kunnan psykiatrin kanssa, kun taas huomasin kuinka hiuksenhieno ero on itsetuhoisen ja minunkaltaiseni ihmisen välillä. Minun laulussani nukahtanut ei enää herää omasta tahdostaan ja se jos joku kertoo minulle sen miten arvokasta elämä on tänään. Ihan mikä hetki tahansa minä itse voisin päättää että se on se viimeinen. Ja koska olen yhä täällä.. Niin ilmeisesti joku osa minusta tahtoo vielä nähdä huomisen. Sitten joskus kun sitä osaa ei enää ole, niin tiedän että minun ei tarvitse. Ja se rauhoittaa. Kun on vaihtoehto.
Kauniita unia!
maanantai 25. tammikuuta 2010
Mitä jos minulla olisi kuusi kuukautta aikaa?
Tiesin että jotain oli vialla koska lääkäri pyysi mukaan myös saattajan. Tiesin että jotain oli vialla koska jo puhelimessa kuulin että minulle on kirjoitettu pidempi sairasloma ja myös työnantajaani on informoitu asiasta. Yhtäkkiä tuntui kuin kaikki olisi käynyt vain hetkessä, bussimatka, käynti, seuraava lounas, kotiinpaluu ja yö niin kovin vieraalta tuntuneessa sängyssä.
Aamulla paistoi aurinko. Kirpeä pakkanen, huomasin, kun vessassa oli niin kylmä että piti kesken kaiken lähteä hakemaan aamutakkia. Ensimmäinen romahdus syntyi kun oven takana pieni karvapallo yritti päästä seurakseni asioimaan ja mietin että kenellehän ne itkevät puolen vuoden päästä. Ei elämässä ole järkeä eikä tässä tilanteessa yhtään sen enempää.
Ensin pitäisi huolehtia missä kunnossa vakuutukset ovat ja mitä kaikkea pitää realisoida että omaisuuteni ei häviä täysin. Onko minulla vakuutusta joka auttaa tässä tilanteessa? Eiväthän nämä tilanteet ole kuin niitä muita varten, mitä minä tässä teen?? Sitten on omaisuus jota ei ole koskaan tarkoitettu jaettavaksi tai myytäväksi, miten ihmeessä tässä nyt näin kävi.. Mihin karvatollot, kuka huolehtii työni, eihän siellä ketään ole, entä ne viimeiset osamaksut kulutusluotoista, entä se kesken jäänyt kattoremontti?
Ei ihmisellä ole oikeutta eikä aikaa kuolla tässä elämässä. Sitten vasta kun kaikki on valmista enkä minä vielä ehdi. Minä haluan käydä vielä joskus oikealla lomalla perheeni kanssa, haluan nähdä vielä monta erilaista lemmikkiä kattomme alla puhumattakaan kunnollisesta kesästä. Ja kyllä, hiihtämäänkin pitäisi päästä.
Mietin aina miksi kaksi vuotta terapiaa ei antanut edes kunnon starttia mutta kaikki ne harjoitukset mitkä toimivat muilla eivät toimi minulla. "....Ajattele että sinulla on enää 6kk aikaa elää, ja priorisoi harjoituksen avulla elämääsi..." No, minä sain itselleni aikaiseksi vain paniikin siitä että kaikki vakuutukseni eivät taida olla kunnossa ja että minun elämässäni ei ole aikaa sairastaa. Kamalia moiset harjoitukset, pitääkö minun kaikessa tässä kiiressä vielä oikeasti mennä ottamaan se henkivakuutuskin?!!!
Kolmas vuosi terapiaa on viivästynyt ja viivästynyt. Välillä olen tuntenut itseni niin väsyneeksi että en ole edes jaksanut yrittää edistää asiaa, välillä taas on tuntunut että säännöllinen käynti jossain muualla kuin töissä vain pahentaisi nykyistä tilannettani joten eihän terapiassa käynti nyt vaan sovi. Kamalaa kun ihminen väsyy eikä pysty enää edes auttamaan itseänsä.
Voisin muuttaa sukunimekseni Ojasta-Allikkoon koska se kuvaisi sekä minua että elämäntilanteitani paljon paremmin kuin mikään muu. Puhumattakaan siitä hienosta tekosyystä mitä voisin käyttää aina epäonnistuessani, se kun on nimeni ja mihinkäs sitä koira karvoistansa! Ja kauheata, näin minä ajattelen itsestäni. Olenko minä edes koskaan elämässäni epäonnistunut niin että tarvitsisin moista?
Totuushan on, että minulla on taas kiire ja sitä ei kukaan muu voi lopettaa kun minä itse. Olen mahdottomassa umpikujassa ja pikkuhiljaa koitan siltikin sitoa kerän langanpätkiä yhteen. Yritän yhä uskoa että kaikesta tästä toivottomuudesta huolimatta niistä tulee joskus oikea lankakerä ja sinä päivänä kun niin käy, minä kuulutan kaikille kuka sen kerän omistaa. Tähän tosin kuluu vielä paljon aikaa ja siihen asti minä unohdan kaikki tuollaiset kerrassaan typerät tavallisille tallaajille tarkoitetut uskomattoman hölmöt ja turhat harjoitukset! Keksiköön vaan kaikki mitä kivaa sen 6kk voisi tehdä, minä yritän unohtaa sen tuskaisen vakuutuksen ennenkuin menen nukkumaan!
Aamulla paistoi aurinko. Kirpeä pakkanen, huomasin, kun vessassa oli niin kylmä että piti kesken kaiken lähteä hakemaan aamutakkia. Ensimmäinen romahdus syntyi kun oven takana pieni karvapallo yritti päästä seurakseni asioimaan ja mietin että kenellehän ne itkevät puolen vuoden päästä. Ei elämässä ole järkeä eikä tässä tilanteessa yhtään sen enempää.
Ensin pitäisi huolehtia missä kunnossa vakuutukset ovat ja mitä kaikkea pitää realisoida että omaisuuteni ei häviä täysin. Onko minulla vakuutusta joka auttaa tässä tilanteessa? Eiväthän nämä tilanteet ole kuin niitä muita varten, mitä minä tässä teen?? Sitten on omaisuus jota ei ole koskaan tarkoitettu jaettavaksi tai myytäväksi, miten ihmeessä tässä nyt näin kävi.. Mihin karvatollot, kuka huolehtii työni, eihän siellä ketään ole, entä ne viimeiset osamaksut kulutusluotoista, entä se kesken jäänyt kattoremontti?
Ei ihmisellä ole oikeutta eikä aikaa kuolla tässä elämässä. Sitten vasta kun kaikki on valmista enkä minä vielä ehdi. Minä haluan käydä vielä joskus oikealla lomalla perheeni kanssa, haluan nähdä vielä monta erilaista lemmikkiä kattomme alla puhumattakaan kunnollisesta kesästä. Ja kyllä, hiihtämäänkin pitäisi päästä.
Mietin aina miksi kaksi vuotta terapiaa ei antanut edes kunnon starttia mutta kaikki ne harjoitukset mitkä toimivat muilla eivät toimi minulla. "....Ajattele että sinulla on enää 6kk aikaa elää, ja priorisoi harjoituksen avulla elämääsi..." No, minä sain itselleni aikaiseksi vain paniikin siitä että kaikki vakuutukseni eivät taida olla kunnossa ja että minun elämässäni ei ole aikaa sairastaa. Kamalia moiset harjoitukset, pitääkö minun kaikessa tässä kiiressä vielä oikeasti mennä ottamaan se henkivakuutuskin?!!!
Kolmas vuosi terapiaa on viivästynyt ja viivästynyt. Välillä olen tuntenut itseni niin väsyneeksi että en ole edes jaksanut yrittää edistää asiaa, välillä taas on tuntunut että säännöllinen käynti jossain muualla kuin töissä vain pahentaisi nykyistä tilannettani joten eihän terapiassa käynti nyt vaan sovi. Kamalaa kun ihminen väsyy eikä pysty enää edes auttamaan itseänsä.
Voisin muuttaa sukunimekseni Ojasta-Allikkoon koska se kuvaisi sekä minua että elämäntilanteitani paljon paremmin kuin mikään muu. Puhumattakaan siitä hienosta tekosyystä mitä voisin käyttää aina epäonnistuessani, se kun on nimeni ja mihinkäs sitä koira karvoistansa! Ja kauheata, näin minä ajattelen itsestäni. Olenko minä edes koskaan elämässäni epäonnistunut niin että tarvitsisin moista?
Totuushan on, että minulla on taas kiire ja sitä ei kukaan muu voi lopettaa kun minä itse. Olen mahdottomassa umpikujassa ja pikkuhiljaa koitan siltikin sitoa kerän langanpätkiä yhteen. Yritän yhä uskoa että kaikesta tästä toivottomuudesta huolimatta niistä tulee joskus oikea lankakerä ja sinä päivänä kun niin käy, minä kuulutan kaikille kuka sen kerän omistaa. Tähän tosin kuluu vielä paljon aikaa ja siihen asti minä unohdan kaikki tuollaiset kerrassaan typerät tavallisille tallaajille tarkoitetut uskomattoman hölmöt ja turhat harjoitukset! Keksiköön vaan kaikki mitä kivaa sen 6kk voisi tehdä, minä yritän unohtaa sen tuskaisen vakuutuksen ennenkuin menen nukkumaan!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)