Tiesin että jotain oli vialla koska lääkäri pyysi mukaan myös saattajan. Tiesin että jotain oli vialla koska jo puhelimessa kuulin että minulle on kirjoitettu pidempi sairasloma ja myös työnantajaani on informoitu asiasta. Yhtäkkiä tuntui kuin kaikki olisi käynyt vain hetkessä, bussimatka, käynti, seuraava lounas, kotiinpaluu ja yö niin kovin vieraalta tuntuneessa sängyssä.
Aamulla paistoi aurinko. Kirpeä pakkanen, huomasin, kun vessassa oli niin kylmä että piti kesken kaiken lähteä hakemaan aamutakkia. Ensimmäinen romahdus syntyi kun oven takana pieni karvapallo yritti päästä seurakseni asioimaan ja mietin että kenellehän ne itkevät puolen vuoden päästä. Ei elämässä ole järkeä eikä tässä tilanteessa yhtään sen enempää.
Ensin pitäisi huolehtia missä kunnossa vakuutukset ovat ja mitä kaikkea pitää realisoida että omaisuuteni ei häviä täysin. Onko minulla vakuutusta joka auttaa tässä tilanteessa? Eiväthän nämä tilanteet ole kuin niitä muita varten, mitä minä tässä teen?? Sitten on omaisuus jota ei ole koskaan tarkoitettu jaettavaksi tai myytäväksi, miten ihmeessä tässä nyt näin kävi.. Mihin karvatollot, kuka huolehtii työni, eihän siellä ketään ole, entä ne viimeiset osamaksut kulutusluotoista, entä se kesken jäänyt kattoremontti?
Ei ihmisellä ole oikeutta eikä aikaa kuolla tässä elämässä. Sitten vasta kun kaikki on valmista enkä minä vielä ehdi. Minä haluan käydä vielä joskus oikealla lomalla perheeni kanssa, haluan nähdä vielä monta erilaista lemmikkiä kattomme alla puhumattakaan kunnollisesta kesästä. Ja kyllä, hiihtämäänkin pitäisi päästä.
Mietin aina miksi kaksi vuotta terapiaa ei antanut edes kunnon starttia mutta kaikki ne harjoitukset mitkä toimivat muilla eivät toimi minulla. "....Ajattele että sinulla on enää 6kk aikaa elää, ja priorisoi harjoituksen avulla elämääsi..." No, minä sain itselleni aikaiseksi vain paniikin siitä että kaikki vakuutukseni eivät taida olla kunnossa ja että minun elämässäni ei ole aikaa sairastaa. Kamalia moiset harjoitukset, pitääkö minun kaikessa tässä kiiressä vielä oikeasti mennä ottamaan se henkivakuutuskin?!!!
Kolmas vuosi terapiaa on viivästynyt ja viivästynyt. Välillä olen tuntenut itseni niin väsyneeksi että en ole edes jaksanut yrittää edistää asiaa, välillä taas on tuntunut että säännöllinen käynti jossain muualla kuin töissä vain pahentaisi nykyistä tilannettani joten eihän terapiassa käynti nyt vaan sovi. Kamalaa kun ihminen väsyy eikä pysty enää edes auttamaan itseänsä.
Voisin muuttaa sukunimekseni Ojasta-Allikkoon koska se kuvaisi sekä minua että elämäntilanteitani paljon paremmin kuin mikään muu. Puhumattakaan siitä hienosta tekosyystä mitä voisin käyttää aina epäonnistuessani, se kun on nimeni ja mihinkäs sitä koira karvoistansa! Ja kauheata, näin minä ajattelen itsestäni. Olenko minä edes koskaan elämässäni epäonnistunut niin että tarvitsisin moista?
Totuushan on, että minulla on taas kiire ja sitä ei kukaan muu voi lopettaa kun minä itse. Olen mahdottomassa umpikujassa ja pikkuhiljaa koitan siltikin sitoa kerän langanpätkiä yhteen. Yritän yhä uskoa että kaikesta tästä toivottomuudesta huolimatta niistä tulee joskus oikea lankakerä ja sinä päivänä kun niin käy, minä kuulutan kaikille kuka sen kerän omistaa. Tähän tosin kuluu vielä paljon aikaa ja siihen asti minä unohdan kaikki tuollaiset kerrassaan typerät tavallisille tallaajille tarkoitetut uskomattoman hölmöt ja turhat harjoitukset! Keksiköön vaan kaikki mitä kivaa sen 6kk voisi tehdä, minä yritän unohtaa sen tuskaisen vakuutuksen ennenkuin menen nukkumaan!
