Kesä tulossa, talvi niskassa, villasukat jalassa ja tuli takassa. Kaikki olisi niin hienosti kun se vaan olisi.
Nyt tullaan taas siihen hetkeen kun minä en osaa enkä ymmärrä miten elämässä pitäisi toimia. Kotona on liikaa keskeneräisiä asioita ja työt painavat niin pahasti päälle että vähemmästäkin haluaa hermolomalle. Mitä näissä tilanteissa pitäisi tehdä?
1. Tee lista kaikista asioista mitä pitää tehdä
2. Laske montako minuuttia, tuntia tai päivää minkäkin työn tekemiseen menee
3. Tarkista huolellisesti kalenterista, minä päivänä on mitäkin menoja ja varaa viikonloppuihin pyykkipäivä
4. Aloita helpoimmista ja nopeimmista töistä ja merkitse ne kalenteriin
5. Jatka kalenterin täyttämistä kunnes jokaiselle työlle ja tehtävälle on sovittu aika
6. Pidä huolta että mikään ei horjuta aikataulua
7. Muista, että kaikella tällä mekaanisella toimimisella ei saavuteta minkäänlaista oikeaa elämää tai tyydytystä mutta asiat tulevat pirun hyvin hoidetuksi
Ja mikä on se vaihtoehto???? Minä osaan suoriutua kokonaisesta ihmiselämästä ihmettelemättä tai tuntematta mitään. En vaivaudu, en säikähdä, en haukottele väärässä paikassa tai myöhästy koskaan, onhan minulla kalenterini. Minä olen järkevä ihminen joka hoitaa laskunsakin ajallaan mutta mitä hyötyä siitä on?
Kukaan ei 80-vuotispäivillään muistele kuinka vähän perintälaskuja on saanut tai kuinka hienoa oli organisoida koko elämänsä kalenterin paperisille sivuille.
En todellakaan tiedä kuinka painostavista tilanteista ja stressistä oikeasti selvitään. Osaan uida läpi maailman hankalimmistakin tilanteista, mutta jälkipyykissä romahdan. Kun tuntee mutta ei tunnista tai tiedä, kun on ihan sekaisin eikä ymmärrä. Kun on ikävä äitiä vaikka ei edes tiedä onko kenelläkään oikeasti sellaista äitiä kun minä kuvittelen että äiti olisi ollut.
Keneltä aikuinen ihminen voi kysyä neuvoa kun ei itsekään tiedä mihin sitä neuvoa tarvitsisi? Ja se, että on kaiken lisäksi itselleen vihainen kun ei tiedä mitä tehdä... Ei ainakaan yhtään auta asiaa.
Viime kuukausina olen päätynyt vanhaan tuutulauluuni joka jaksaa yhä tuudittaa hyvään uneen kun mikään muu ei auta. Muistin sen istunnossani kunnan psykiatrin kanssa, kun taas huomasin kuinka hiuksenhieno ero on itsetuhoisen ja minunkaltaiseni ihmisen välillä. Minun laulussani nukahtanut ei enää herää omasta tahdostaan ja se jos joku kertoo minulle sen miten arvokasta elämä on tänään. Ihan mikä hetki tahansa minä itse voisin päättää että se on se viimeinen. Ja koska olen yhä täällä.. Niin ilmeisesti joku osa minusta tahtoo vielä nähdä huomisen. Sitten joskus kun sitä osaa ei enää ole, niin tiedän että minun ei tarvitse. Ja se rauhoittaa. Kun on vaihtoehto.
Kauniita unia!
