Lapsettomuudesta

"Välttelemme enemmän sitä mitä pelkäämme kuin tavoittelisimme sitä mitä haluamme".
"Mitä jos eläänhalu päättyy samalla kun kärsimys päättyy?"
"Mitä jos viha onkin pelkkä suojautumismekanismi?"

Oletan että viimeisin romahtamiseni johtuu oikeastaan vain ja ainoastaan yhdestä läheiseni sanomasta lauseesta joka sai minut aivan tolaltani. Lause kuului seuraavasti: "Jos haluat lapsen et voi elää koko elämääsi peläten miten siinä käy vaan on otettava se riski että jotain voi mennä pieleen." Kirjoitettuna se ei näytä ollenkaan niin hurjalta kuin mitä se sanottuna kuulosti, varsinkaan kun minulla ei ole enää mitään muistikuvaa miten aiheeseen päädyttiin. Muistan jossain vaiheessa keskustelua todenneeni että pidän lemmikeistä siksi, että jos niille käy huonosti, voi asian aina hoitaa eläinlääkärillä. Lasten kanssa samaa vapautta ja mahdollisuutta ei ole, kaikki se paha täytyy kärsiä viimeistä pihinää myöden enkä usko että minusta koskaan olisi siihen. Siispä jätän omat biologiset lapset tekemättä koska tuska siitä, että jotain voisi mennä pieleen on jo ennalta niin suuri että näen siitä painajaisia.

Ajattelin aina, että kun pääsen pois "kotoa", kun täytän 18 ja elämä alkaa, mikään ei estä minua ja olen maailmani kuningas. Nyt, niin monen ja monen vuoden jälkeen alan ymmärtää että minkälaista taakkaa oikein olen selässäni kantanut kaikki nämä vuodet ja siitä eroon pääseminen ei ollutkaan ihan sitä mitä ajattelin.

Elämäni ei olekaan sitä, että menen minne haluan ja teen mitä haluan vaan se on sen välttelemistä mitä en halua. En voi pistää itseäni likoon, en voi ottaa niitä riskejä, en halua taas tilanteeseen jossa kaikki on vaan vihaamista.. Vaikka olen siellä jo. Lokerossa B on kaikki se mitä minä haluan. Kaiken sen vihan alla on se elämätön elämä jonka haluaisin tähän ja nyt.

Kaikki nämä vuodet olen ajatellut että minulla on hyvä itsetunto ja olen vahva ihminen. Että näkemällä ja kokemalla kaiken olen kasvanut itsekseni ja tehnyt jalkojeni alle peruslaatan jota kukaan ei voi horjuttaa. Ilmeisesti psykoterapiani ei kestänyt niin kauaa että terapeutti olisi uskaltanut kertoa kuinka hienon tarinan ja selviytymismekanismin olinkaan kehittänyt itselleni. Oikeasti olen niin heikko ja peloissani että ilman näin massiivisia harhakuvitelmia en varmaan pysyisi edes pystyssä. Ja kuinka voisinkaan?

Koko lapsuuteni perustuu siihen, että selvisin päivästä toiseen vaikka ketään ei kiinnostanut, kukaan ei rakastanut eikä kenelläkään ollut mitään sanottavaa minulle. Tuntuu, että ensimmäiset ihmiskontaktini loin yläasteella!

Jos kaikki se mitä halusin sanoa ei vielä näistä kirjoituksista selvinnyt niin tässä pieni koonti siitä missä maailmani tällä hetkellä menee:

1) Olen ymmärtänyt että kaikki se viha ei olekaan oikeasti vihaa vaan pelkoa, kauhua ja suojattua minuutta
2) Alan ymmärtää että lapsettomuuteni ei olekaan haluttua lapsettomuutta vaan lapsen saamisen kauhua
3) Olen ymmärtänyt että vahva ulkokuoreni suojaa kauhuissaan olevaa sisintäni ja kaikki se kaikkitietäväisyys on olemassa vain siksi että kykenen tekemään asioita peloistani ja heikkouksistani huolimatta
4) Aikataulujen rauhoittaminen on antanut aikaa ajatella ja elämän ratkominen on niin raskasta että vähemmästäkin väsyttää
5) Elämäni on kauhujen näyttämö mutta suurella harjoituksella ja paljolla levolla minustakin ehkä joskus vielä tulee ihminen

Ehkä ja joskus. Kas siinä pulma.

Häiritsevää elämää

"Välttelemme enemmän sitä mitä pelkäämme kuin tavoittelisimme sitä mitä haluamme".
"Mitä jos eläänhalu päättyy samalla kun kärsimys päättyy?"
"Mitä jos viha onkin pelkkä suojautumismekanismi?"

Mietin tässä eräänä päivänä pitkään, että mitä jos pelko puolison pettämisestä ei olekaan sitä, että pelätään puolison pettävän? Mitä jos kysymys onkin puhtaasti siitä, että emme koe itseämme suhteen arvoisiksi ja oma huono itsetuntomme saa aikaiseksi mustasukkaisuutta millä ei ole mitään tekemistä todellisen tilanteen kanssa? Onko helpompaa toivoa pahaa kuin luottaa ja olla onnellinen?

Elämänhalu on kärsimyksen sietämistä. Elämä on aina pelkkää kärsimystä ja mitä enemmän ja kovemmin haluamme elää, sitä suurempia kärsimyksiä vastaamme tulee. Jos et välitä mistään, eikä mikään liikuta niin voiko silloin kärsiäkään?

Minusta tuntuu että olen näin aikuisiällä saanut aina kaiken mitä olen halunnut. Elämäntilanteeni on juuri se mitä jo nuorena ajattelin että näin asioiden pitää mennä. Useamman vuoden ajan olen ihmetellyt miksi kaikesta siitä saavuttamisesta ei seuraa onnellisuutta ja upeaa elämää, vaan masennusta, unettomuutta, loppuunpalamista ja harmia... Miten elämällä voi olla kaksi niin selkeästi erottuvaa puolta että minä, joka koen ne molemmat, hajoan joka päivä vain pahemmin? Kun kaikki asiat ovat näennäisesti niin hienosti että moni on kateellinen mutta ihmisenä olen silkkoa sisältä? Missä vaiheessa tilanne edes päätyi tähän?

Katselin eräänä iltana sarjaa jossa Herra X meni psykiatrille ja totesi, että vihaa kaikkea ja kaikkia, jopa niitä ihmisiä, jotka ovat hänen perhettään ja ystäviään. Psykiatri kuunteli ja totesi että hyvä. Hyvä?!!!! Viha kun on suojautumismekanismi ikävien ja traumatisoivien tilanteiden jälkeen. Kun vihaa kaikkea, säästyy tunteiden käsittelemiseltä, kokemiselta ja kohtaamiselta. Kun vihaa kaikkea, tekee itsestään ehjän ja on ylempänä kuin ne kaikki muut, joita vihataan. Säilytän minuuteni, siis vihaan. Jossain vaiheessa ja ajan kanssa viha laantuu, ja kun on sen aika, voi taas keskustella, kohdata, ja nauttia.

Kaksi vuotta psykoterapiassa ja koko elämäni aukeaa täysin merkityksettömän hömppäsarjan psykiatrin sohvalla!?! Aloitin vihaamisen jo kauan ennen kuin menin kouluun. Olin mahdollisesti viiden vanha kun muistan ensimmäisen kerran purreeni hampaitani yhteen ja vannovani suurta kostoa kaikille niille väärintekijöille jotka eivät muuten saisi rangaistustaan. Viha vain kasvoi ala-asteen myötä ja yläasteella tilanne olikin jo kääntynyt päälaelleen. Järkevänä ja käytännöllisenä ihmisenä siirsin vihan lokeroon B, jotta minun ei tarvitsi koko ajan olla niin kiukkuinen ja voisin välillä nauttiakin elämästä. Opettelin tavan, jossa vihan esiintyessä se tungettiin aina osastoon B ja jätettiin sinne. Ei niille asioille kuitenkaan voisi mitään eikä ketään kiinnostaisi. Vihasta seurasi lannistus ja välinpitämättömyyden hyväksyminen. Kun ei minulla ole mitään väliä.

Kaikki elämäni tunteet, kokemukset ja muistot ovat osastolla B. Siististi pakattuna, koodattuna ja salattuna. Viha peittää kaiken alleen ja pitää minuuden ehjänä mutta jos sen kaiken siirtää lokeroon B, mitä minusta jää jäljelle?

Esipuhe

"Välttelemme enemmän sitä mitä pelkäämme kuin tavoittelisimme sitä mitä haluamme".
"Mitä jos eläänhalu päättyy samalla kun kärsimys päättyy?"
"Mitä jos viha onkin pelkkä suojautumismekanismi?"

Kesä on kulunut kuin siivillä vaikka yritän joka päivä keksiä kuinka ajan kulua voisi vielä hieman hidastaa. Olen pysäyttänyt iltapäiväkiireeni ja rauhoittanut koti-illat. Olen siivonnut ja laittanut kaiken siten, etteivät nuo maallisetkaan asiat ole nenäni edessä haittaamassa koko aikaa. Pyrin rentoutumaan elokuvan tai kirjan parissa, olen käynyt paljon rannalla vain olemassa ja nukkunut niin paljon kuin sielu sietää.

Keskiviikkona aloin oireilla ja torstaina jouduin jo lääkäriin kun en voinut mennä töihin. Oloni oli karmea enkä ole oikein nukkunut kahteen viikkoon. Yksi kunnollinen yö ei oikein riitä siihen, että aikuinen jaksaisi kaksi viikkoa täyttä työtahtia ja vapaa-ajan menoja. Maailmani näyttää romahtavan säännöllisin väliajoin, tein mitä tahansa. Lääkäri oli ulkomaalainen tee-se-itse-lääkäri, joka ei kuunnellut mitään eikä ollut edes kiinnostunut oireistani. Kirjoitti kyselemättä kaksi päivää sairaslomaa ja passitti labraan kokeita varten. Hän ei ymmärtänyt kysymyksiäni eikä tajunnut yhtään kun yritin kertoa, että ololleni on muukin selitys kuin tällä hetkellä runsaasti esiintynyt epidemia. Oloni oli sen verran huono että lähdin labraan saamatta mitään apua olooni ja sen jälkeen kotiin nukkumaan.

En oikein tiedä miksi kaikki on vieläkin niin vaikeaa. Tai itseasiassa, jos olen yhtään miettinyt asioita oikein tämän kesän aikana, tiedän hyvin tarkalleen miksi kaikki on niin vaikeaa. Teen ja yritän kaikkeni, osallistun, menen ja hoidan ja lopputuloksena on aina sama: lopen uupunut ja puhki kulunut, täysin tyhjä ihminen joka ei vieläkään nauti mistään. Mitä jos olenkin kaiken tämän ajan vain valehdellut itselleni?