"Välttelemme enemmän sitä mitä pelkäämme kuin tavoittelisimme sitä mitä haluamme".
"Mitä jos eläänhalu päättyy samalla kun kärsimys päättyy?"
"Mitä jos viha onkin pelkkä suojautumismekanismi?"
Kesä on kulunut kuin siivillä vaikka yritän joka päivä keksiä kuinka ajan kulua voisi vielä hieman hidastaa. Olen pysäyttänyt iltapäiväkiireeni ja rauhoittanut koti-illat. Olen siivonnut ja laittanut kaiken siten, etteivät nuo maallisetkaan asiat ole nenäni edessä haittaamassa koko aikaa. Pyrin rentoutumaan elokuvan tai kirjan parissa, olen käynyt paljon rannalla vain olemassa ja nukkunut niin paljon kuin sielu sietää.
Keskiviikkona aloin oireilla ja torstaina jouduin jo lääkäriin kun en voinut mennä töihin. Oloni oli karmea enkä ole oikein nukkunut kahteen viikkoon. Yksi kunnollinen yö ei oikein riitä siihen, että aikuinen jaksaisi kaksi viikkoa täyttä työtahtia ja vapaa-ajan menoja. Maailmani näyttää romahtavan säännöllisin väliajoin, tein mitä tahansa. Lääkäri oli ulkomaalainen tee-se-itse-lääkäri, joka ei kuunnellut mitään eikä ollut edes kiinnostunut oireistani. Kirjoitti kyselemättä kaksi päivää sairaslomaa ja passitti labraan kokeita varten. Hän ei ymmärtänyt kysymyksiäni eikä tajunnut yhtään kun yritin kertoa, että ololleni on muukin selitys kuin tällä hetkellä runsaasti esiintynyt epidemia. Oloni oli sen verran huono että lähdin labraan saamatta mitään apua olooni ja sen jälkeen kotiin nukkumaan.
En oikein tiedä miksi kaikki on vieläkin niin vaikeaa. Tai itseasiassa, jos olen yhtään miettinyt asioita oikein tämän kesän aikana, tiedän hyvin tarkalleen miksi kaikki on niin vaikeaa. Teen ja yritän kaikkeni, osallistun, menen ja hoidan ja lopputuloksena on aina sama: lopen uupunut ja puhki kulunut, täysin tyhjä ihminen joka ei vieläkään nauti mistään. Mitä jos olenkin kaiken tämän ajan vain valehdellut itselleni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti