"Välttelemme enemmän sitä mitä pelkäämme kuin tavoittelisimme sitä mitä haluamme".
"Mitä jos eläänhalu päättyy samalla kun kärsimys päättyy?"
"Mitä jos viha onkin pelkkä suojautumismekanismi?"
Mietin tässä eräänä päivänä pitkään, että mitä jos pelko puolison pettämisestä ei olekaan sitä, että pelätään puolison pettävän? Mitä jos kysymys onkin puhtaasti siitä, että emme koe itseämme suhteen arvoisiksi ja oma huono itsetuntomme saa aikaiseksi mustasukkaisuutta millä ei ole mitään tekemistä todellisen tilanteen kanssa? Onko helpompaa toivoa pahaa kuin luottaa ja olla onnellinen?
Elämänhalu on kärsimyksen sietämistä. Elämä on aina pelkkää kärsimystä ja mitä enemmän ja kovemmin haluamme elää, sitä suurempia kärsimyksiä vastaamme tulee. Jos et välitä mistään, eikä mikään liikuta niin voiko silloin kärsiäkään?
Minusta tuntuu että olen näin aikuisiällä saanut aina kaiken mitä olen halunnut. Elämäntilanteeni on juuri se mitä jo nuorena ajattelin että näin asioiden pitää mennä. Useamman vuoden ajan olen ihmetellyt miksi kaikesta siitä saavuttamisesta ei seuraa onnellisuutta ja upeaa elämää, vaan masennusta, unettomuutta, loppuunpalamista ja harmia... Miten elämällä voi olla kaksi niin selkeästi erottuvaa puolta että minä, joka koen ne molemmat, hajoan joka päivä vain pahemmin? Kun kaikki asiat ovat näennäisesti niin hienosti että moni on kateellinen mutta ihmisenä olen silkkoa sisältä? Missä vaiheessa tilanne edes päätyi tähän?
Katselin eräänä iltana sarjaa jossa Herra X meni psykiatrille ja totesi, että vihaa kaikkea ja kaikkia, jopa niitä ihmisiä, jotka ovat hänen perhettään ja ystäviään. Psykiatri kuunteli ja totesi että hyvä. Hyvä?!!!! Viha kun on suojautumismekanismi ikävien ja traumatisoivien tilanteiden jälkeen. Kun vihaa kaikkea, säästyy tunteiden käsittelemiseltä, kokemiselta ja kohtaamiselta. Kun vihaa kaikkea, tekee itsestään ehjän ja on ylempänä kuin ne kaikki muut, joita vihataan. Säilytän minuuteni, siis vihaan. Jossain vaiheessa ja ajan kanssa viha laantuu, ja kun on sen aika, voi taas keskustella, kohdata, ja nauttia.
Kaksi vuotta psykoterapiassa ja koko elämäni aukeaa täysin merkityksettömän hömppäsarjan psykiatrin sohvalla!?! Aloitin vihaamisen jo kauan ennen kuin menin kouluun. Olin mahdollisesti viiden vanha kun muistan ensimmäisen kerran purreeni hampaitani yhteen ja vannovani suurta kostoa kaikille niille väärintekijöille jotka eivät muuten saisi rangaistustaan. Viha vain kasvoi ala-asteen myötä ja yläasteella tilanne olikin jo kääntynyt päälaelleen. Järkevänä ja käytännöllisenä ihmisenä siirsin vihan lokeroon B, jotta minun ei tarvitsi koko ajan olla niin kiukkuinen ja voisin välillä nauttiakin elämästä. Opettelin tavan, jossa vihan esiintyessä se tungettiin aina osastoon B ja jätettiin sinne. Ei niille asioille kuitenkaan voisi mitään eikä ketään kiinnostaisi. Vihasta seurasi lannistus ja välinpitämättömyyden hyväksyminen. Kun ei minulla ole mitään väliä.
Kaikki elämäni tunteet, kokemukset ja muistot ovat osastolla B. Siististi pakattuna, koodattuna ja salattuna. Viha peittää kaiken alleen ja pitää minuuden ehjänä mutta jos sen kaiken siirtää lokeroon B, mitä minusta jää jäljelle?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti