Lapsettomuudesta

"Välttelemme enemmän sitä mitä pelkäämme kuin tavoittelisimme sitä mitä haluamme".
"Mitä jos eläänhalu päättyy samalla kun kärsimys päättyy?"
"Mitä jos viha onkin pelkkä suojautumismekanismi?"

Oletan että viimeisin romahtamiseni johtuu oikeastaan vain ja ainoastaan yhdestä läheiseni sanomasta lauseesta joka sai minut aivan tolaltani. Lause kuului seuraavasti: "Jos haluat lapsen et voi elää koko elämääsi peläten miten siinä käy vaan on otettava se riski että jotain voi mennä pieleen." Kirjoitettuna se ei näytä ollenkaan niin hurjalta kuin mitä se sanottuna kuulosti, varsinkaan kun minulla ei ole enää mitään muistikuvaa miten aiheeseen päädyttiin. Muistan jossain vaiheessa keskustelua todenneeni että pidän lemmikeistä siksi, että jos niille käy huonosti, voi asian aina hoitaa eläinlääkärillä. Lasten kanssa samaa vapautta ja mahdollisuutta ei ole, kaikki se paha täytyy kärsiä viimeistä pihinää myöden enkä usko että minusta koskaan olisi siihen. Siispä jätän omat biologiset lapset tekemättä koska tuska siitä, että jotain voisi mennä pieleen on jo ennalta niin suuri että näen siitä painajaisia.

Ajattelin aina, että kun pääsen pois "kotoa", kun täytän 18 ja elämä alkaa, mikään ei estä minua ja olen maailmani kuningas. Nyt, niin monen ja monen vuoden jälkeen alan ymmärtää että minkälaista taakkaa oikein olen selässäni kantanut kaikki nämä vuodet ja siitä eroon pääseminen ei ollutkaan ihan sitä mitä ajattelin.

Elämäni ei olekaan sitä, että menen minne haluan ja teen mitä haluan vaan se on sen välttelemistä mitä en halua. En voi pistää itseäni likoon, en voi ottaa niitä riskejä, en halua taas tilanteeseen jossa kaikki on vaan vihaamista.. Vaikka olen siellä jo. Lokerossa B on kaikki se mitä minä haluan. Kaiken sen vihan alla on se elämätön elämä jonka haluaisin tähän ja nyt.

Kaikki nämä vuodet olen ajatellut että minulla on hyvä itsetunto ja olen vahva ihminen. Että näkemällä ja kokemalla kaiken olen kasvanut itsekseni ja tehnyt jalkojeni alle peruslaatan jota kukaan ei voi horjuttaa. Ilmeisesti psykoterapiani ei kestänyt niin kauaa että terapeutti olisi uskaltanut kertoa kuinka hienon tarinan ja selviytymismekanismin olinkaan kehittänyt itselleni. Oikeasti olen niin heikko ja peloissani että ilman näin massiivisia harhakuvitelmia en varmaan pysyisi edes pystyssä. Ja kuinka voisinkaan?

Koko lapsuuteni perustuu siihen, että selvisin päivästä toiseen vaikka ketään ei kiinnostanut, kukaan ei rakastanut eikä kenelläkään ollut mitään sanottavaa minulle. Tuntuu, että ensimmäiset ihmiskontaktini loin yläasteella!

Jos kaikki se mitä halusin sanoa ei vielä näistä kirjoituksista selvinnyt niin tässä pieni koonti siitä missä maailmani tällä hetkellä menee:

1) Olen ymmärtänyt että kaikki se viha ei olekaan oikeasti vihaa vaan pelkoa, kauhua ja suojattua minuutta
2) Alan ymmärtää että lapsettomuuteni ei olekaan haluttua lapsettomuutta vaan lapsen saamisen kauhua
3) Olen ymmärtänyt että vahva ulkokuoreni suojaa kauhuissaan olevaa sisintäni ja kaikki se kaikkitietäväisyys on olemassa vain siksi että kykenen tekemään asioita peloistani ja heikkouksistani huolimatta
4) Aikataulujen rauhoittaminen on antanut aikaa ajatella ja elämän ratkominen on niin raskasta että vähemmästäkin väsyttää
5) Elämäni on kauhujen näyttämö mutta suurella harjoituksella ja paljolla levolla minustakin ehkä joskus vielä tulee ihminen

Ehkä ja joskus. Kas siinä pulma.