Huomaan, että on monia teitä joissa "ei paluuta" -kyltin huomaa aivan liian myöhään. Muutamia esimerkkejä mainitakseni näitä ovat "oho, enpäs tainnut muistaa syödä tänään", "huomasin juuri että en ole kahteen viikkoon harrastanut liikuntaa" ja "enpä ole tainnut nukkua sitten viime kuun". Siinä vaiheessa kun huomaa mitä on tapahtumassa, on tilanne mennyt jo niin pitkälle että ennaltaehkäisyn sijaan kehon valtaa paniikki, väsymys ja epätoivo, mitä minä taas olen tehnyt itselleni?
Olen vakaasti sitä mieltä että minun itseni pitäisi olla paras ystäväni ja minun itseni tulisi pitää minusta maailman parasta huolta. En näinkään vanhana ymmärrä miten se voi olla niin vaikeaa?
Ystävä, sukulainen, kissa, naapuri, vanha rouva kaupan kassalla, karannut koira, tuttavan tupperwarekutsut ovat niitä jotka saavat jakamattoman huomioni. Tietysti tulen ja autan ja huolehdin ja voi kamala jos kyseessä on joku hyvin läheinen ja rakas, minusta ei jää mitään jäljelle niiden tilanteiden jälkeen!
Olen ollut jo pidemmän aikaa samassa vakituisessa työpaikassa ja kaiken sen omistautumisen jälkeen kehoni alkaa sanoa sopimustaan irti. Ylityöt ja töiden kotivatvomiset ovat saaneet stressikynnykseni lennähtämään niin pitkälle että suuremmallakaan yrityksellä ei meinaa ihminen jaksaa. Jatkuvat sairastelut, unohtelu joka lähenee jo dementiaa, univaje ja painajaiset sekä painonlasku eivät välttämättä näy mutta tuntuvat luissa ja ytimissä. Vaikka kuinka yritän mennä sairaana töihin niin kunnon vatsataudissa, kuumeessa tai näön hukkaavassa migreenissä on pakko jäädä kotiin.
Odotan yhä terapian kolmatta vuotta. Elämä on ollut niin kamalaa ja kiireistä että en ole ehtinyt etsiä itselleni terapeuttia. Näin pitkän tauon jälkeen olen myös aivan kauhuissani siitä että olisiko terapia aivan liian raskasta tähän elämänkohtaan. Olen jo valmiiksi puhki enkä ehdi aina edes nukkua, mitä sitten jos viikossa olisi vielä muutama pakollinen meno lisää? Varsinkin kun välillä tuntuu että minua ei paranna mikään muu kuin aika. Ja kun sekään ei paranna niin mitä hyötyä terapiasta olisi? Kuinkahan kauan sitä voi kieltää itseään näkemästä elämän tosiasiat jotta jaksaa mennä taas aamulla töihin ja mahdollisesti nukahtaa ennen aamua?
Pahimpina päivinäni mietin mitä minusta olisikaan voinut tulla jos pienten lasten huostaanotto olisi ollut yleinen käytäntö alkoholistiperheissä jo minun lapsuudessani. Lukiessani asioita siitä kun olin pieni... Tuntuu että toista niin välkkyä ja fiksua lasta en ole vielä tavannut! Lohduttaa kun tietää että jossain tämän kuoren sisässä saattaa olla siis jotain vaalimisen arvoista.. Mutta inhottaa ja pistää niin vihaiseksi kun tietää että ne ihmiset joiden piti turvata minun turvallisuuteni saivat hakattua kaiken hyvän minusta jo kovin pienenä pihalle.
En voi muuta kuin miettiä, kumpi on pahempi; tuntea itsensä uhriksi vai luovuttajaksi? Lopuksi voisi kysyä, mitä minun oikeastaan pitäisi edes tuntea? Eikö ole aivan loogista että kaiken sen 20 vuoden välinpitämättömyyden jälkeen mikään ei tunnu missään?
Mistähän aikuinen ihminen saisi sijaisäidin?
