Elämässä on vaiheita ja sitten on vaiheita. Toiset kestävät pidempään, toiset tähdenlennon ja toisista alkaa uusi elämä. Olen kirjoittanut tätä blogia vuodesta 2008 ja näinkin vähillä kirjoituksilla tämä on ollut henkireikäni ja ystäväni jolle olen ainakin voinut kuvitella kertovani kaiken jos eivät voimat ole riittäneet sen suureellisempaan toimintaan.
Alkuvaiheessa kirjoitin asioista joita en uskaltanut koskaan sanoa ääneen, sitten kirjoitin asioista joita en uskaltanut edes ajatella. Nyt kun luen vanhoja tekstejä, en edes ymmärrä mitä niin hirveää siinä kaikessa oli. Asiat olivat toki karmeita mutta suurin osa jäi aina kirjoittamatta kun kantti loppui kesken ja kaikesta siitä suuresta uhosta jäi vain pieni surkea puro.
Vuoteen 2008 verrattaessa olen jo moneen kertaan syntynyt uudelleen ja päätynyt elämässä hyvin erikoiseen tilanteeseen. Vaikka elämäntilanteeni ei oikeastaan ole muuttunut, työni ei ole muuttunut, ihmiset ympärillä eivät ole kauheasti vaihtuneet. Olen saanut jalat alleni, eikä minua enää niin hirvittävästi pelota. Elämä ei ole enää kauhunhetkestä toiseen tarpomista vaan olen päässyt sinne minne olen aina halunnutkin.
En koskaan päässyt terapian kolmannelle vuodelle ja tällä hetkellä minusta tuntuu että en edes halua. Aika on tehnyt tehtävänsä, ja olen saanut rauhoittua omalla ajallani ja omilla ehdoillani. Kova koulu siinä tosin on ollut, kuinka pystyy sanomaan itselleen että tänään en jaksa ja huomenna haluan oikeasti vaan maata sohvalla? Aivan kauheaa, mutta kyllä se on sen arvoista. Minun ei tarvitse revetä joka paikkaan, minun ei tarvitse olla aina läsnä ja maailma ei hajoa vaikka minä en olisikaan siellä. Joskus minä olen tässä. Oikeastaan minä olen tässä aika usein.
Kärsin yhä ongelmista syömisen kanssa, kun nukkuu huonosti, tai kun on huono päivä, tai ihan mikä syy vaan, niin olen syömättä. Ruoka ei maistu enkä minä halua syödä. Yök. Pitäisi pitää kaapissa aina suklaakeksejä, niillä saa joskus nälän aikaiseksi kun syö riittävän monta. Suklaakeksejä ja purkkikermavaahtoa, kuka nyt sellaisesta kehtaisi kieltäytyä?
Tiellä on monta päätepistettä. Minä kasvatin itseni melkein ihmiseksi huomattavan lyhyessä ajassa ja nyt joudun miettimään mitä tästä elämästä haluan. En enää tiedä onko tämä elämäni se minkä haluan jatkuvan ikuisesti vai odottaako tuolla aivan jossain muualla kaikki se mitä olen huomannut haluavani. En ole enää ollenkaan se ihminen joka luulin olevani. Enkä enää yhtään ihmettele miksi silloin joskus oli niin huono olo.
Pienistä puroista muodostuu mahtavia koskia, ja oli se homma ymmärtää että siellä purossa on ihan samanlaista vettä kuin siellä koskessa. Toisessa on vain enemmän pisaroita mutta ei se siitä silti sen huonompaa tee.
Tosin usein vaan ajattelen, että olen vain tullut vanhaksi. Elämässäni ei ole ollut mitään niin ihanaa kuin vanhentuminen. Nyt on niin hyvä.
Kiitokset lukemisesta ja ihanaa elämää sinnekin!
keskiviikko 28. syyskuuta 2011
tiistai 15. maaliskuuta 2011
Väsymisestä ja toipumisesta
Olipa kerran eräs kaunis talvipäivä kun minut kutsuttiin kuulemaan suuria ja vakavia uutisia. Huono tilaustilanne oli osunut kohdalleni ja se oli sitten minun vuoroni lähteä. Täydellisesti puskan takaa tullut ilmoitus vei jalat kirjaimellisesti alta ja sairastin 9 viikon flunssan kaikkine mahdollisine jälkitauteineen.
Ensimmäistä kertaa elämässäni taisin olla onnellinen siitä että työni päättyisivät ja saisin sitä kauan kaivattua aikaa mutta samalla tästä seuraisi tietysti rahojen loppuminen ja nälkään nääntyminen ennenkuin ehtisin edes kissaa sanoa. Sairastellen meni koko neuvottelu- ja irtisanomisaika ja toipuessa sairastelusta en enää edes muista montako viikkoa.
Helmikuussa aika tuntui pysähtyvän. Olin yhtäkkiä ehkä nukkunut yöni, syönyt aamupalaa ja aurinko paistoi. Ihmettelin kuinka voi olla tiistai kun normaalisti olisi jo lauantai ja koko viikko olisi ohi ja pelättäisiin jo maanantaita. Kun ei ollut enää kiire niin minulla olikin aikaa. Kauan siinä sitten kestikin. Olen ollut kotona 14 viikkoa ja nyt alkaa tuntua että pulssini on laskenut normaalille tasolleen. En ole enää hengästynyt kun menen nukkumaan enkä panikoi pääasiallisesti kun silmäni ovat auki. Olen toki huolestunut rahatilanteestani ja mietin kuinka tästä selvitään mutta tällä hetkellä minä olen oikeasti se tärkein.
Mietin yhtenä iltana että mitä kaikkea jäisin kaipaamaan jos kotini palaisi maan tasalle. Valokuvia, sohvaa, sänkyä ja päiväkirjaa. En mitään maallista jos olisi sattunut henkilövahinkoja. En mitään, jos olisimme kaikki kunnossa ja vakuutuksesta saisi asuntolainan pois. Jos mikään ei oikeasti ole tärkeämpää kuin puutarhanhoito niin miksi sen menettämistä murehtii enemmän kun on oikeasti tarpeen? Miksen miettisi sitä kuinka voisi oikeasti elää mukavasti ja olla onnellinen?
En osaa sanoa kuinka oloni voi olla juuri tänään (ja mahdollisesti jatkossakin) näin hyvä. Miten koen jaksavani ja haluan jopa nousta ylös sängystä ja joskus jopa ruoka maistuu. Maagiset 14 viikkoa ilman jatkuvaa itsensä pakottamista, juoksua, säätämistä ja väsymystä ovat ilmeisesti vaikuttaneet positiivisesti.
Tiesin alusta alkaen että töistä pois jääminen on lähes parasta mitä minulle on koskaan sattunut. Vaikka tilanne tulikin yllättäen ja muuttui todella rumaksi, oli väsymykseni jo sillä tasolla että en olisi itsekään paljoa pidempään jaksanut. Jos olisin jäänyt väsymyksestä sairaslomalle niin en usko että omatuntoni olisi antanut minun olla kotona niin kauaa kuin tilanne vaatii sen lisäksi että töiden kummitellessa taustalla tilanne ei olisi pitkälläkään lomalla parantunut kunnolla.
Olen kovin pahoillani kaikista niistä kirjoitusvirheistä mitä tämä teksti sisältää mutta en jaksa stressata siitä tänään yhtään. Tuolla pihalla paistaa aurinko ja toivon niin koko sydämeni pohjasta että muutkin uskaltaisivat suhtautua potkuihin ja töiden lopettamiseen samalla tavalla kuin minä tähän tilanteeseen. Tänään elämä on juuri niin ihanaa kuin se vain voi minun tilanteessani olla.. Mutta uskallan toivoa että vielä joskus, jos vain jaksan olla kärsivällinen, elämä saattaa oikeasti olla mukavaa. Saan toki paniikin kun sanon tämän ääneen ja mietin että pilasinko mahdollisuuteni kuten tähdenlennon kanssa.. Toiveitaan ei saa sanoa ääneen, saako?
Katsotaan :)
Ensimmäistä kertaa elämässäni taisin olla onnellinen siitä että työni päättyisivät ja saisin sitä kauan kaivattua aikaa mutta samalla tästä seuraisi tietysti rahojen loppuminen ja nälkään nääntyminen ennenkuin ehtisin edes kissaa sanoa. Sairastellen meni koko neuvottelu- ja irtisanomisaika ja toipuessa sairastelusta en enää edes muista montako viikkoa.
Helmikuussa aika tuntui pysähtyvän. Olin yhtäkkiä ehkä nukkunut yöni, syönyt aamupalaa ja aurinko paistoi. Ihmettelin kuinka voi olla tiistai kun normaalisti olisi jo lauantai ja koko viikko olisi ohi ja pelättäisiin jo maanantaita. Kun ei ollut enää kiire niin minulla olikin aikaa. Kauan siinä sitten kestikin. Olen ollut kotona 14 viikkoa ja nyt alkaa tuntua että pulssini on laskenut normaalille tasolleen. En ole enää hengästynyt kun menen nukkumaan enkä panikoi pääasiallisesti kun silmäni ovat auki. Olen toki huolestunut rahatilanteestani ja mietin kuinka tästä selvitään mutta tällä hetkellä minä olen oikeasti se tärkein.
Mietin yhtenä iltana että mitä kaikkea jäisin kaipaamaan jos kotini palaisi maan tasalle. Valokuvia, sohvaa, sänkyä ja päiväkirjaa. En mitään maallista jos olisi sattunut henkilövahinkoja. En mitään, jos olisimme kaikki kunnossa ja vakuutuksesta saisi asuntolainan pois. Jos mikään ei oikeasti ole tärkeämpää kuin puutarhanhoito niin miksi sen menettämistä murehtii enemmän kun on oikeasti tarpeen? Miksen miettisi sitä kuinka voisi oikeasti elää mukavasti ja olla onnellinen?
En osaa sanoa kuinka oloni voi olla juuri tänään (ja mahdollisesti jatkossakin) näin hyvä. Miten koen jaksavani ja haluan jopa nousta ylös sängystä ja joskus jopa ruoka maistuu. Maagiset 14 viikkoa ilman jatkuvaa itsensä pakottamista, juoksua, säätämistä ja väsymystä ovat ilmeisesti vaikuttaneet positiivisesti.
Tiesin alusta alkaen että töistä pois jääminen on lähes parasta mitä minulle on koskaan sattunut. Vaikka tilanne tulikin yllättäen ja muuttui todella rumaksi, oli väsymykseni jo sillä tasolla että en olisi itsekään paljoa pidempään jaksanut. Jos olisin jäänyt väsymyksestä sairaslomalle niin en usko että omatuntoni olisi antanut minun olla kotona niin kauaa kuin tilanne vaatii sen lisäksi että töiden kummitellessa taustalla tilanne ei olisi pitkälläkään lomalla parantunut kunnolla.
Olen kovin pahoillani kaikista niistä kirjoitusvirheistä mitä tämä teksti sisältää mutta en jaksa stressata siitä tänään yhtään. Tuolla pihalla paistaa aurinko ja toivon niin koko sydämeni pohjasta että muutkin uskaltaisivat suhtautua potkuihin ja töiden lopettamiseen samalla tavalla kuin minä tähän tilanteeseen. Tänään elämä on juuri niin ihanaa kuin se vain voi minun tilanteessani olla.. Mutta uskallan toivoa että vielä joskus, jos vain jaksan olla kärsivällinen, elämä saattaa oikeasti olla mukavaa. Saan toki paniikin kun sanon tämän ääneen ja mietin että pilasinko mahdollisuuteni kuten tähdenlennon kanssa.. Toiveitaan ei saa sanoa ääneen, saako?
Katsotaan :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)