Olipa kerran eräs kaunis talvipäivä kun minut kutsuttiin kuulemaan suuria ja vakavia uutisia. Huono tilaustilanne oli osunut kohdalleni ja se oli sitten minun vuoroni lähteä. Täydellisesti puskan takaa tullut ilmoitus vei jalat kirjaimellisesti alta ja sairastin 9 viikon flunssan kaikkine mahdollisine jälkitauteineen.
Ensimmäistä kertaa elämässäni taisin olla onnellinen siitä että työni päättyisivät ja saisin sitä kauan kaivattua aikaa mutta samalla tästä seuraisi tietysti rahojen loppuminen ja nälkään nääntyminen ennenkuin ehtisin edes kissaa sanoa. Sairastellen meni koko neuvottelu- ja irtisanomisaika ja toipuessa sairastelusta en enää edes muista montako viikkoa.
Helmikuussa aika tuntui pysähtyvän. Olin yhtäkkiä ehkä nukkunut yöni, syönyt aamupalaa ja aurinko paistoi. Ihmettelin kuinka voi olla tiistai kun normaalisti olisi jo lauantai ja koko viikko olisi ohi ja pelättäisiin jo maanantaita. Kun ei ollut enää kiire niin minulla olikin aikaa. Kauan siinä sitten kestikin. Olen ollut kotona 14 viikkoa ja nyt alkaa tuntua että pulssini on laskenut normaalille tasolleen. En ole enää hengästynyt kun menen nukkumaan enkä panikoi pääasiallisesti kun silmäni ovat auki. Olen toki huolestunut rahatilanteestani ja mietin kuinka tästä selvitään mutta tällä hetkellä minä olen oikeasti se tärkein.
Mietin yhtenä iltana että mitä kaikkea jäisin kaipaamaan jos kotini palaisi maan tasalle. Valokuvia, sohvaa, sänkyä ja päiväkirjaa. En mitään maallista jos olisi sattunut henkilövahinkoja. En mitään, jos olisimme kaikki kunnossa ja vakuutuksesta saisi asuntolainan pois. Jos mikään ei oikeasti ole tärkeämpää kuin puutarhanhoito niin miksi sen menettämistä murehtii enemmän kun on oikeasti tarpeen? Miksen miettisi sitä kuinka voisi oikeasti elää mukavasti ja olla onnellinen?
En osaa sanoa kuinka oloni voi olla juuri tänään (ja mahdollisesti jatkossakin) näin hyvä. Miten koen jaksavani ja haluan jopa nousta ylös sängystä ja joskus jopa ruoka maistuu. Maagiset 14 viikkoa ilman jatkuvaa itsensä pakottamista, juoksua, säätämistä ja väsymystä ovat ilmeisesti vaikuttaneet positiivisesti.
Tiesin alusta alkaen että töistä pois jääminen on lähes parasta mitä minulle on koskaan sattunut. Vaikka tilanne tulikin yllättäen ja muuttui todella rumaksi, oli väsymykseni jo sillä tasolla että en olisi itsekään paljoa pidempään jaksanut. Jos olisin jäänyt väsymyksestä sairaslomalle niin en usko että omatuntoni olisi antanut minun olla kotona niin kauaa kuin tilanne vaatii sen lisäksi että töiden kummitellessa taustalla tilanne ei olisi pitkälläkään lomalla parantunut kunnolla.
Olen kovin pahoillani kaikista niistä kirjoitusvirheistä mitä tämä teksti sisältää mutta en jaksa stressata siitä tänään yhtään. Tuolla pihalla paistaa aurinko ja toivon niin koko sydämeni pohjasta että muutkin uskaltaisivat suhtautua potkuihin ja töiden lopettamiseen samalla tavalla kuin minä tähän tilanteeseen. Tänään elämä on juuri niin ihanaa kuin se vain voi minun tilanteessani olla.. Mutta uskallan toivoa että vielä joskus, jos vain jaksan olla kärsivällinen, elämä saattaa oikeasti olla mukavaa. Saan toki paniikin kun sanon tämän ääneen ja mietin että pilasinko mahdollisuuteni kuten tähdenlennon kanssa.. Toiveitaan ei saa sanoa ääneen, saako?
Katsotaan :)
