Elämässä on vaiheita ja sitten on vaiheita. Toiset kestävät pidempään, toiset tähdenlennon ja toisista alkaa uusi elämä. Olen kirjoittanut tätä blogia vuodesta 2008 ja näinkin vähillä kirjoituksilla tämä on ollut henkireikäni ja ystäväni jolle olen ainakin voinut kuvitella kertovani kaiken jos eivät voimat ole riittäneet sen suureellisempaan toimintaan.
Alkuvaiheessa kirjoitin asioista joita en uskaltanut koskaan sanoa ääneen, sitten kirjoitin asioista joita en uskaltanut edes ajatella. Nyt kun luen vanhoja tekstejä, en edes ymmärrä mitä niin hirveää siinä kaikessa oli. Asiat olivat toki karmeita mutta suurin osa jäi aina kirjoittamatta kun kantti loppui kesken ja kaikesta siitä suuresta uhosta jäi vain pieni surkea puro.
Vuoteen 2008 verrattaessa olen jo moneen kertaan syntynyt uudelleen ja päätynyt elämässä hyvin erikoiseen tilanteeseen. Vaikka elämäntilanteeni ei oikeastaan ole muuttunut, työni ei ole muuttunut, ihmiset ympärillä eivät ole kauheasti vaihtuneet. Olen saanut jalat alleni, eikä minua enää niin hirvittävästi pelota. Elämä ei ole enää kauhunhetkestä toiseen tarpomista vaan olen päässyt sinne minne olen aina halunnutkin.
En koskaan päässyt terapian kolmannelle vuodelle ja tällä hetkellä minusta tuntuu että en edes halua. Aika on tehnyt tehtävänsä, ja olen saanut rauhoittua omalla ajallani ja omilla ehdoillani. Kova koulu siinä tosin on ollut, kuinka pystyy sanomaan itselleen että tänään en jaksa ja huomenna haluan oikeasti vaan maata sohvalla? Aivan kauheaa, mutta kyllä se on sen arvoista. Minun ei tarvitse revetä joka paikkaan, minun ei tarvitse olla aina läsnä ja maailma ei hajoa vaikka minä en olisikaan siellä. Joskus minä olen tässä. Oikeastaan minä olen tässä aika usein.
Kärsin yhä ongelmista syömisen kanssa, kun nukkuu huonosti, tai kun on huono päivä, tai ihan mikä syy vaan, niin olen syömättä. Ruoka ei maistu enkä minä halua syödä. Yök. Pitäisi pitää kaapissa aina suklaakeksejä, niillä saa joskus nälän aikaiseksi kun syö riittävän monta. Suklaakeksejä ja purkkikermavaahtoa, kuka nyt sellaisesta kehtaisi kieltäytyä?
Tiellä on monta päätepistettä. Minä kasvatin itseni melkein ihmiseksi huomattavan lyhyessä ajassa ja nyt joudun miettimään mitä tästä elämästä haluan. En enää tiedä onko tämä elämäni se minkä haluan jatkuvan ikuisesti vai odottaako tuolla aivan jossain muualla kaikki se mitä olen huomannut haluavani. En ole enää ollenkaan se ihminen joka luulin olevani. Enkä enää yhtään ihmettele miksi silloin joskus oli niin huono olo.
Pienistä puroista muodostuu mahtavia koskia, ja oli se homma ymmärtää että siellä purossa on ihan samanlaista vettä kuin siellä koskessa. Toisessa on vain enemmän pisaroita mutta ei se siitä silti sen huonompaa tee.
Tosin usein vaan ajattelen, että olen vain tullut vanhaksi. Elämässäni ei ole ollut mitään niin ihanaa kuin vanhentuminen. Nyt on niin hyvä.
Kiitokset lukemisesta ja ihanaa elämää sinnekin!
